Muunneltua totuutta

Tajusimme jokin aika sitten, että esikoinen on oppinut valehtelemaan. Illalla kertoi kirkkain silmin, että hampaat on pesty, vaikka harja löytyi rutikuivana kylpyhuoneesta. Siskoa ei kukaan tönäissyt nurin, vaan kaatui ihan itsekseen, vai näitkö sä muka. Äidin huulipuna on jollakin ihmeellisellä mekanismilla siirtynyt lapsen huuliin, vaikka hän on vain ollut seuraamassa vierestä pikkusiskon meikkipuuhia. Olin aluksi hämmentynyt lapsen kierojen piirteiden esiintulosta. -Miten opettaa lapselle, että täytyy puhua totta.

Ei saa sanoa, että on pessyt hampaat, jos ei oikeasti olekaan, sanoimme. Joo, mä unohdin etten ollut. Toinen valhe. Helpoksi asian tekee vielä tässä vaiheessa se, että aloitteleva valehtelija on toimissaan melko taitamaton. Vartalo heiluu, silmät harhailevat ja ilme kertoo enemmän kuin sanat koskaan voisivat. Keskusteluita totta puhumisen tärkeydestä ja valehtelun tuomasta mielipahasta ja epävarmuudesta käydään nykyään usein.

Yhtenä iltana esikoinen väritteli paperille sydämiä ja kirjoitti kaikkien perheen jäsenten nimet niiden viereen. Ihastelin taideteosta, jonka hän halusi lahjoittaa minulle. 

-Tää on sellainen piirustus, jota sä voit katsoa, jos sua itkettää tai sä oot vihanen ja sitten sulle tulee parempi mieli, hän ohjeisti. 

-Ihana ajatus, totesin kiittäen. 

-Tai sitten, jos mä oon joutumassa jäähypenkille, mä voin näyttää sulle tota piirustusta ja sitten sä et oo enää vihanen, enkä mä joudukaan jäähylle, esikoinen jatkoi.

-No, toi ei kyllä välttämättä tule toimimaan, mutta ihan hyvä yritys.

Illalla ennen nukkumaanmenoa naureskelimme miehen kanssa lapsen jutuille. Pohdimme valehtelua ja siihen tarvittavia kognitiivisia valmiuksia. Kehitystä tämäkin. Se opettelee valehtelua ja ihmisten manipulointia oman etunsa tavoittelemiseksi. Siitähän on pikkuhiljaa kasvamassa ihan oikea ihminen, mies totesi.