Uhmaikä on pirullista aikaa ihmisen elämässä. Ja ihan kaikkien perheenjäsenten kannalta. Kun luulee että menossa oleva kiukutteluvaihe on laadultaan ärsyttävin, saa muutaman viikon päästä todeta, että lapsi on keksinyt vielä raivostuttavamman tavan ilmaista omaa tahtoaan. Muistelen muutaman kuukauden kestäneitä pukemistaisteluita onnellinen hymy naamallani. Se oli sentään mukavaa aikaa.
Meillä on nyt menossa komenteluvaihe. 90 senttiä pitkä perheenjäsen haluaa määrätä toisten perheenjäsenten olinpaikat, vaatetuksen, asennot, kaiken. Tämä saa äidin, joka vihaa kaikenlaisia pyytämättä tulevia ohjeistuksia, melko lailla raivon partaalle.
Sanotaan, että jokainen lapsen kehitysvaihe palauttaa myös vanhemman takaisin kokemaan uudelleen jälkikasvullaan menossa olevan kehitysvaiheen. Tämä pitää varmasti paikkansa. Välillä ihan vittuillakseni en suostu toimimaan kääpiön vaatimalla tavalla. En, vaikka käskyn toteuttaminen voisi olla ihan perusteltuakin. Jos kääpiö vaatii valoja sammutettavaksi huoneesta poistuessamme, en välillä ihan kiusallanikaan sulje lamppua.
- Äiti valo pois.
- Äiti päättää, milloin valot sammutetaan.
- Äiti laittaa valo pois.
- En varmasti laita.
- Valo pois.
- Lopeta nyt se jankkaaminen, sinä et täällä määrää.
- Äiti valo pois
- Enkä laita. Nyt olet hiljaa.
Keittiöpsykologina haluan ajatella, että tarjoan lapselleni arvokkaita erillisyyden ja pettymyksen kokemuksia. Näin voin tuntea itseni todella suureksi ihmiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti