Luovuttaja 525

Napani alapuolella näkyy viisi pientä punaista pistettä merkkinä sinne pistetyistä viidestä hormonipistoksesta. Muita merkkejä käynnissä olevasta munasolun luovittamiseen liittyvästä hoidosta en juuri ole havainnut. Yhtenä päivänä nipisteli vähän vatsasta, mutta se voi varmaankin liittyä myös kuukautisiin. Yhtenä päivänä liikutuin Valintatalon kassajonossa. Kuulokkeissa soi Rihannan kappale, jonka se hienoääninen Idols kilpailija veti joku viikko sitten. Siinä minä seisoin pillimaito kädessäni ja muistelin hienoa esitystä. Kyyneleet hiipivät silmiin. On se vaan niin hienoa, kun nuoret uskaltavat vetää täysillä, vetistelin itsekseni. En tiedä, minkä hormonien piikkiin nuo kyyneleet menivät. Olen välillä kova liikuttumaan.

Viikonloppuna istuin syömässä aamupalaa ja mietin, miten ihan pieni hetki minun elämässäni voi merkitä joidenkin minulle ihan tuntemattomien ihmisten elämässä asiaa, joka ehkä mullistaa kaiken. On vaikeaa käsittää, miten niin pienellä vaivalla voi mahdollisesti saada aikaan jotakin niin merkityksellistä. Pieni pistos ihon alle aamuisin, 10 sekuntia minun elämästäni. Jossakin joku perhe odottaa ja valmistautuu tulevaan hoitoon ja me emme koskaan tapaa. Tuntuu ihan hullulta.

Tänään munarakkuloiden kehittymistä tarkistettiin ultraäänitutkimuksella. Vastaanottotiskillä minulla ei ollut enää nimeä, vaan kolminumeroinen luovuttajanumero. Minä olen numerosarja, jonka soluja pakastetaan. Sain mukaan toisen pistoksen, jota kutsutaan jarruksi. Se estää oman ovulaationi alkamisen. 


Vaikka olenkin saajaperheelle vain numero lomakkeessa, haluan ajatella, että tämä luovuttaminen liittyy hyvien tekojen ketjuun, jossa ihmiset auttavat toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Kaikki tietävät, miten hyvältä se tuntuu, kun ihan vieras ihminen tarjoaa apuaan. Ja mukavalta tuntuu myös laittaa se hyvä kiertämään.


Mukavaa vappua teille kaikille!

Vaivan palkka

Imetyksen jälkeisissä tunnelmissa alkuvuodesta, suunnittelin silppuavani saksilla pieniksi palasiksi kaiken edellä mainittuun ruokintametodiin liittyvän tarpeiston. -Niin voitonriemuinen olin urakan päättymisestä. Liivit oli niin käytetty. Paidat oli niin nähty. Maltoin kuitenkin mieleni saksien kanssa. Nopealla huuto.net vilkaisulla tajusin, että jotkut maksaisivat omistamistani vermeistä rahaa. Ja niinhän ne jotkut sitten tekivät. Nettoamillani rahoilla ostin itselleni kävely kengät. En kävelykenkiä, vaan kävely kengät. Minut vakuutettiin siitä, että kaikilla juoksulenkkareilla ei voikaan juosta ja se on minusta edelleenkin outoa.

Kävelyyn tarkoitettujen lenkkareiden valikoimaa läpikäydessäni tajusin, ettei kävely ole lajeista trendikkäin. Juoksulenkkarit jalassa olisin tepastellut paremmillakin poluilla. Lähes kaikkien kävelylenkkarien pariksi olisin voinut hakea Tarjoustalosta tuulipuvun ja Prismasta kävelysauvat. -Ja koska olen pinnallinen kusipää, en tietenkään voi tehdä kävelylenkkejäni rumissa lenkkareissa -saatika sitten sauvojen kanssa. Se olisi noloa.

Onneksi löysin edes yhdet ihan kivat lenkkarit -trendikkäästi Ellokselta. Jos joku on sitä mieltä, että limen vihreä väri on niin passé, siihen minä totean että pah. Sattuivat myöskin olemaan halvimmat löytämäni kävelylenkkarit. Ja sehän noin yleisesti ottaen tarkoittaa, että todella hyvät kengät. Totuus tässä kenkäasiassa kuitenkin on se, että olen tuuriliikkuja ja en todellakaan laita sataa euroa kenkiin, joilla on vaara unohtua muutamassa kuukaudessa jonnekin varaston perukoille.

Toistaiseksi kävelylenkit maistuvat. Pidennän kääpiön kerhostahakureissua tai luikin iltasella avaamaan ajatuksiani uhma- ja raivovapaalle alueelle. Jos vaikka ne imetyksellä menetetyt kilot pysyisivät poissa. Tämä olisi nyt ainakin se alustava suunnitelma, säävarauksella.

Puppe ja Jumala

Kääpiöllä on uusi kaveri. Kun tapasimme hänet ensimmäistä kertaa kotikatumme varressa, tuo pieni 4-vuotias totesi minulle: Minä olen tavannut Jumalan. -Jahas, totesin hieman vaivautuneena. Taisin vähän naurahtaakin. "Se aina välillä puhuu noita juttuja, kun se käy tuolla seurakunnan kerhossa, vaikka ei me uskovaisia ollakaan." totesi tytön äiti hieman hämillään.


Viikon kaveruuden aikana kääpiö on opettanut uuden tuttavansa ajamaan potkupyörällä. Kääpiö puolestaan on oppinut, keitä Tähkäpää ja Lumikki ovat. Tietotaito vaihtuu. Eilen, keinukieputtelun lomassa, tyttö kertoi lentävänsä jonakin päivänä joutsenen siivillä tapaamaan Jumalaa, joka odottaa taivaassa. Taas minua nauratti. En vaan voi sille mitään. Kirkassilmäinen, Jumalasta puhuva 4-vuotias herättää minussa väistämättä lahkolaisviboja. Ja lapsi puhuu kaiken lisäksi kuolemasta!

Ainakin oman tuttavapiirin lapsiotannan perusteella seurakunnan kerhon opetusohjelma tepsii. Jumalasta puhutaan paljon. Lapsi kuulee Jumalan kutsun istuessaan auton takapenkillä ja taivaan isännästä keskustellaan aamiaispöydässä. Nyt jännitän, milloin kääpiön kiinnostus naapurin tytön erityistä ystävää kohtaan herää. Kyselyikä on hyvässä vauhdissa. Onko satuolento poliittisesti korrekti ja ikätasoon sopiva termi?

Uusi alku

Tänä keväänä tuntuu vähän siltä, kuin menossa olisi uusi alku. Mieliala kohoaa samaan tahtiin elohopean kanssa. Vauvasta kasvoi talven aikana mahtava taapero ja elämä on asettunut vauvavuoden jatkuvien muutosten jälkeen uomiinsa. 


Uuteen elinvoimaani vaikuttavat varmaankin myös uudenlaiset aamut. Lapset heräävät vasta seitsemältä! En heti keksi mitään ihanampaa. Nämä ovat myöhäisiä aamuja meidän perheessä. Ja bonarina vielä yksiin päiväuniin siirtymisen myötä saatu yksi tunti omaa aikaa päivisin. Lapset nukkuvat samaan aikaan!!! Eikä siihen mennyt kuin vuosi. Vähemmästäkin sitä riehaantuu. 

Olen myös tajunnut, miten vähän aikaa lapset ovat pieniä ja ihan tässä lähellä. 3-vuotias kyläilee kaverin luona ilman meitä vanhempia, tuntee kerhosta ihmisiä joita minä en tunne ja katoaa ulkona kulman taakse tutkimaan kaverinsa kanssa ojanpohjia. Tekee asioita ja käy keskusteluita, joita minä en ole näkemässä tai kuulemassa.


Minä en myöskään kelpaa kääpiön avuksi juuri koskaan. "Me mennään isin kanssa." "Isi laittaa." "Eiku isi laittaa!" Vaikka tiedän, että irtaantumisen minusta täytyy tapahtua, ei aina tunnu kivalta olla se epämieluisampi vaihtoehto.

Järjestyksen jäljillä

Jos haluaa lisätä siivouspuuhiensa vaikeuskertointa tai turhauttavuusastetta, kannattaa siivouskaveriksi valita 1-vuotias lapsi. Sitä mukaa, kun sinä pinoat, lapsi purkaa. Kun siirrät tavaran lattialta sen säilytyspaikkaan, käy lapsi noutamassa tavaran ja heittää sen suurieleisesti takaisin lattialle. Parhaimmassa tapauksessa siivouksessa ei päästä +-0-tilanteeseen, vaan ihan reilusti miinukselle. Varsinkin, jos lastenhuoneen kaikkia leluja säilytetään lattiatasolla muutamassa muovilaatikossa. -En ole tässä kodissa asutun 12 kuukauden aikana saanut vielä sisustuksellista visiota lastenhuoneen yleisilmeestä, joten kalustehankinnat ovat toistaiseksi jääneet melko olemattomiksi.

Ehdotettuani muutama päivä sitten miehelle jonkinlaisen säilytyskalusteen hankkimista lastenhuoneeseen, mies kysyi perustavanlaatuisen kysymyksen: Miksi siellä täytyisi olla joku hylly, kun ne lelut ei koskaan olisi siellä hyllyssä? -Nii-i. Kerroin miehelle toiveistani löytää sellainen säilytysratkaisu, jossa pystyisin rajoittamaan lasten pääsyä käsiksi leluihin. Osa leluista olisi lukkojen takana ja osa yksinkertaisesti nostettu niin korkealle hyllylle, etteivät lapset ylettyisi koskemaan leluihin. Viimeksi mainittu ratkaisu on varmasti monelle tuttu sisustusblogeista.


Tällä hetkellä olen kiinnostunut lipastoista, joiden laatikot ovat mahdollisimman raskaita avautumaan, kirjahyllyistä joiden hyllyväliin saisin tungettua kirjat niin tiukasti, että niitä ei saisi vedettyä lattialle sekä kannellisista laatikoista, joissa on jonkinlainen työläs lukitusmekanismi.

Vauhti kantaa

Koska olen saattanut maailmaan kaksi poikkeuksellisen ainutlaatuista ja taidoiltaan ylivertaista neroa, saan tuntea äidillistä ylpeyttä lapsistani usein. Hämmästyttäviä pieniä ihmisiä. 

On hienoa seurata, kun lapsi oppii uutta. Kiipeää vielä vähän korkeammalle, pyöräyttää ensimmäistä kertaa kuperkeikan, napsauttaa monimutkaisen palapelin palat yksi toisensa perään paikoilleen, uskaltautuu laskemaan potkupyörällä suurta mäkeä alas.

Tällä viikolla vatsasta kouraisi, kun juoksin kääpiön vierellä 3-vuotiaan ottaessa tuntumaa upouuteen polkupyöräänsä. Otteeni ohjauskahvasta löystyi, päästin pikkuhiljaa irti ja lapsi jatkoi matkaansa. Ihan itse, kahdella pyörällä. Voih.

Muistan tuon hetken omasta lapsuudestani -ja sen hienon tunteen, kun vauhti kantaa. Paitsi kääpiö ei vielä suostu uskomaan, että pysyy pystyssä ihan itsekseen. Hokee vaan, että minä vasta harjoittelen, täytyy vielä harjoitella. Jarruttaminen on kyllä vielä vähän hakusessa. Sitä täytyy vielä harjoitella.

Solutasolla

Minut on nyt todettu kahteen otteeseen hiv-negatiiviseksi. Minulla ei ole kuppaa, tippuria, klamydiaa, hepatiittia tai kromosomihäiriötä. Psykologi on tavattu. Papakoe oli normaali. Hemoglobiini 137. Olen allekirjoittanut suostumuksen, jonka perusteella luovutan munasoluni toisten ihmisten käyttöön vuoden 2027 tammikuuhun asti, ellen tule toisiin ajatuksiin. Jääkaapissa odottaa hormonipistoksiin tarkoitettu kynä. 

Ensi viikolla se sitten alkaa -valmistautuminen munasolun luovutukseen. Välillä tarkistetaan ultraäänellä, ovatko munasolut kehittyneet toivotusti, tarkistetaan lääkeannostusta, otetaan mukaan toinen lääke ja sitten kerätään mitä on kerättävissä. Parin viikon päästä pistosten aloituksesta homman pitäisi olla hoidettu.

Istuessani hedelmöityshoitoklinikan käytävällä odottamassa lääkärin tapaamisia, olen tuntenut oloni jotenkin oudoksi. On tuntunut siltä, että olen astunut maaperälle, joka on hyvin arka ja yksityinen. Väistämättä tulee pohtineeksi tarinoita käytävillä odottavien miesten ja naisten takana. Tulee suuri tarve toivoa, että jokaisen heistä tarina saisi onnellisen lopun. Ja samalla tuntee suunnatonta ja sanatonta kiitollisuutta omista lapsistaan.