Tajusin tänä viikonloppuna, että yksi unelmani taitaa olla toteutunut. Niin siinä käy, kun asiat etenevät hitaasti. Muutosta ei melkein huomaa. Esikoinen nukkui lauantaiaamuna kahdeksaan ja se tuntui uskomattomalta. Tästä me olemme unelmoineet.
Kaikki alkoi kolme vuotta sitten viiden herätyksistä, kun kääpiö oli puolivuotias. Sitten seurasi liuta sumuisia kuukausia, joista en muista juuri mitään. Vauva-aika, josta en muistanut nauttia. 1-vuotispäivän tienoilla siirryimme yksiin päiväuniin ja herätysaika siirtyi vähän lähemmäksi melko inhimillistä kello kuutta. Olimme puistossa ulkoilemassa jo ennen yhdeksää. Onneksi siellä oli muutama muukin ihminen, joiden läsnäolon myötä tajusin, että oli olemassa muutamia muitakin perheitä, joilla oli yhtä kamalaa. Raportoimme heräämisaikoja ja vertailimme kooman ja turhautumisen asteita. Kotirintamalla aloimme säännöstellä päiväunia maksimissaan tuntiin päivässä, mutta mikään ei tuntunut pitelevän lasta makuuasennossa kellon lyötyä kuusi.
Myöhäistimme nukkumaanmenoaikaa, mutta lapsesta tuli vain kiukkuisempi päivisin. Yritimme jättää päiväunia pois, mutta silloin alkoi sänky kastua öisin ja lapsi nukahteli satunnaisiin paikkoihin päivällistä odotellessaan. Yritin piristää itseäni ajattelemalla, että nerot tarvitsevat vähän unta. Lapsi on nero. Ja niinhän se onkin.
Ja sitten pikkuhiljaa, aamuherätys ei useinmiten ollutkaan enää kovin kaukana maagisesta Pikkukakkosrajasta. Viime viikkoina kääpiö on ihmetellyt, miksi lastenohjelmia on nykyään vähemmän. Hän on nukkunut puolikkaan Pikku kakkosen ohi. Arvelen, että nyt kaikki on aika keskivertoa. Kakkonenkin alkoi keväällä myöhäistää viiden herätyksiään lähemmäksi puoli kahdeksaa.
Kolme vuotta siihen meni. En voi olla ajattelematta, miten erilaisia nämä viime vuodet olisivat olleet, jos olisimme saaneet nukkua enemmän. Olisin ollut varmaankin hyväntuulisempi äiti. Ehkä olisin jaksanut tehdä enemmän ja minulla olisi enemmän muistoja -muustakin kuin kaiken sumentavasta väsymyksestä. Tuli ainakin todettua, että minusta ei saa aamuihmistä tekemälläkään. Ehkä me taas jonakin päivänä tarvitsemme herätyskelloa.
Kuullostaa tosi hurjalta ja todella erilaiselta omaan arkeen verrattuna. Meillä on tosi hyväuniset lapset molemmat ja pikemminkin on kamalan vaikea ehtiä aamupäivällä yhtään mihinkään. Hyvä, että vihdoin olette päässeet tuon ajan ylitse. Muistan kun esikoinen valvotti joskus 6-9kk iässä, et miten zombiena itse oli. Pari kertaa meinasin ajaa kolarinkin kun ei yhtään enää hoksottimet pelanneet.
VastaaPoistaToisaalta on kyllä ihana ajatella, mitä kaikkea sitä on oppinut tästä äitinä olemisesta. Eräs sukulaispoika on just menossa armeijaan ja juteltiin eilen siitä kuinka me äidit pidetään kotonakin "armeijakuria" vaikkei olla koko armeijaa edes nähty. Samoin äitinä oleminen on projektia projektin perään, leikkimielisesti tietenkin. Aika kehittävää siis:)
Lapset on niin erilaisia nukkujia, mutta kaikilla on varmaan omanlaisensa vaikeudet. Opettavaista tämä äitinä oleminen kyllä on. :)
PoistaNo voin helpottaa tunnontuskia toteamalla, että tuskin olisit ollut hyväntuulisempi äiti. :) Nimim. Meillä herätään aikaisintaan 7.30 ja ihan hermoraunio olen kuopuksen lähes ekan elinvuoden ollut. Se on se tosi vittumainen luonne vaan yksinkertaisesti, joka sanelee onko äiti aurinkoinen vai jotain muuta. (Ennen kun mut ammutaan, niin sanottakoon, että saattaahan tähän tietysti jokunen muukin tekijä vaikuttaa. Hahhah.) Vitsi, vitsi äidit!
VastaaPoistaEi mulla ole mitään varsinaisia tunnontuskia. Sillä mennään, mitä annetaan.
PoistaMulle esikoisen vauvavuosi oli kamalampi, kun en tiennyt, että kaikki menee lopulta ohi. Kakkosen kanssa oli jo kai turtunut siihen väsymykseen. Normaalistihan minä olen sellainen iloinen pikku puuhastelija. Aina.
Se on niin jännä. Minä taas olin esikoisen kanssa oikeasi se iloinen pikku puuhastelija. Energiaa oli ja innostuin kaikista älynvirittäjistä, joihin jaksoin lastani roudata (muskari, vauvauinti, babybailatinot). Kuopus puolestaan on saanut kasvaa rauhassa. Tosin tuota muskariin menoa yritän elvyttää. Kivaahan se lapselle olisi.
VastaaPoistaJoo, kyllä mekin käytiin esikoisen kanssa vaikka missä, ennen niitä univaikeuksia. Mutta kyllä mä vihasin niitä vauvaharrastuksia jo silloin. Nyt kun vanhempaa lasta täytyy kuitenkin aamupäivisin ulkoiluttaa, omasta kooma-asteesta välittämättä, on kaikki mennyt jotenkin jouhevammin.
PoistaLöysin just blogisi ja oon paljon lueskellut sun tekstejä. Tykkään tosi paljon! Ja tähän on pakko sanoa, että meidän 3,5-vuotias neromme (kyllä!) on alkanut ekan kerran elämässään nukkua 7.30 saakka noin reilu viikko sitten. Olen ihmeissäni ja ylionnellinen ja toivon, että taika ei murtuis ihan hetkeen. Viiden herätykset, kuuden herätykset, sairaalloiset päikkäriensäätämisyritykset, kaikki on tuttua ja lapsi äkäinen kuin mikä, jos menin jotain säätämään. Tähän auttoi vain aika. Onneksi tää kakkonen osaa nukkua, ai kamala jos oltais valvottu senkin kanssa.
VastaaPoistaMoi! Ja hauskaa, kun palautit minut tänne parin vuoden taakse. Toivon teille hyviä öitä! :)
Poista