Lauantaisin minulla on muutama tunti omaa aikaa. Mies lähtee silloin lasten kanssa puistoon. Kakkonen nukkuu vaunuissa sikeästi, eikä tarvitse minulta juotavaa. Silloin minä lähden kaupungille. Vedän korville I Podin kuulokkeet, istun lukemassa rauhassa lehteä kahvilassa ja sovittelen kaupoissa vaatteita. Silloin pohdin usein, arvaakohan kukaan vastaantulija että minulla on kotona lapsia. Olenkohan minä muuttunut?
Kääpiön synnyttyä huomasin, että lastenrattaiden kanssa nainen muuttuu näkymättömäksi nuorten miesten silmissä. Moni ihan tuttu mies käveli kaupungilla ohitseni edes vilkaisematta minuun. Toisaalta, mummojen kanssa on saanut rupatella vauvan tulosta lähtien raitiovaunuissa ja kahviloissa ihan riittämiin. Lapsettomana en kiinnosta mummoja juuri lainkaan. Ilman lapsia kulkiessani, aina välillä joku mies saattaa katsoa minua silmiin. Se tuntuu ihan piristävältä.
Välillä tuntuu ihan hassulta, että minä olen kahden lapsen äiti. Ihan oikeasti vastuussa kahdesta elämästä omani lisäksi. Aikuinen. Toisaalta ihan samanlainen kuin kolme vuotta sitten. Toisaalta paljon olen myös muuttunut. Nykyään tiedän, mistä P.O.P on lyhennös. Kannan laukussani rusinoita ja nenäliinoja. Suunnittelen aterioita useita päiviä eteenpäin.
Viime lauantaina tuskailin Zaran sovituskopissa paitapuseroita, jotka kaikki olivat muuten sopivia, mutta pullottivat rintojen kohdalta. Elämä väliaikaisena D-kuppilaisena on hankalaa. Viereisessä sovituskopissa äiti ja hänen pieni poikansa kävivät keskustelua. Poika katseli itseään peilistä. "Kuka se siellä peilissä on? Onko siellä toinen poika?", äiti leperteli pojalleen. "Vähän niinkuin siinä Pupu Tupunassa, eikö niin?", äiti jatkoi. Minä hymyilin tyytyväisenä. Minä ja poika ymmärsimme molemmat viittauksen. Meillä on luettu samaa Tupunaa. Tuo viittaus olisi mennyt minulta ohi vielä vuosi sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti