Hyvä ruuhka

Aamulla vedin niskaan nahkatakin ja sukat jalkaan ensimmäistä kertaa aikoihin. Pienistä asioista muodostuu seremoniallisia siirtymiä.  Annoin periksi syksylle. Töissä googletin sanan ruuhkavuodet. Kesäloman jälkeinen arki on tuntunut samalta kuin lyönti avokämmenellä kasvoille. -Yllättävältä ja hämmentävältä.  ”Ruuhkavuosiksi kutsutaan sitä ajanjaksoa elämästä, kun lapset ovat pieniä, töissä aletaan tehdä uraa, vapaa-ajalla olisi halua harrastaa, taloa rakennetaan, taloutta sopeutetaan ja ajan, rahan ja jaksamisen riittävyyttä murehditaan. Tämä on monille elämän stressaavinta aikaa, ja se sijoittuu useimmille suurin piirtein kolmenkympin korville.”

 

 

En tiedä olenko jossakin ruuhkassa, mutta kaikenlaista menoa tuntuu olevan joka suuntaan. Perustimme miehen kanssa yhteisen sähköisen kalenterin, koska aikataulujen yhteensovittaminen alkoi vaatia muistikapasiteetilta liikaa. Kiitos internet ja Google. Olette pelastaneet minut monesta pinteestä. Ensin kyselin teiltä vauvan kakan väristä ja imetysotteista, nyt te huolehditte perheemme ajankäytöstä.

 

Tämä syksy tuntuu uudelta ja erilaiselta. Yhtäkkiä lapset ovat siinä iässä, että heillä molemmilla on harrastukset, joihin heidät täytyy kuljettaa. Ja päiväkotikavereilla tuntuu olevan syntymäpäiväjuhlia vähintäänkin kahdesti vuodessa. Viime viikolla hankin kolme syntymäpäivälahjaa. Ja siihen päälle vielä lasten muu sosiaalinen elämänsä iltaisin. Omat menot ja miehen menot. Ja sitten toisaalta välillä löydän itseni yksin kotoa torstai-iltana klo 17.30. Istun sohvalla tenttikirjan kanssa ja syön suklaajäätelöä. Ja melkein joka kerta lastenvaunut nähdessäni mietin, että en vaihtaisi tätä elämänvaihetta mihinkään aikaisempaan.

Kulje suoraan etupenkille, kulkematta takapenkin kautta.

 

 

Joskus lasten kasvamiseen ja elämän helpottumiseen havahtuu ihan pienissä asioissa. Kauppareissulle lähdössä suljin autotallin ovea ja pienen hetken tunsin närkästystä siitä, kuinka ärsyttävää on kiinnittää lasta turvavöihin. Kiertyneen vyön oikaiseminen, kurkottelu kiinnitysvaiheessa, venkoileva lapsi joka huutaa korvaan, kyllä te nämä tiedätte. Ihan pikku juttu, mutta vuositolkulla toistettaessa muodostuu vaivaksi. -Ja sitten muistin, että pienempikin tytär oppi kesän aikana kiinnittämään turvavyönsä turvaistuimeensa itse. Joten sen kun vaan lompsii suoraan istumaan etupenkille ja huokaisee tyytyväisyydestä.

Vesi on märkää ja muita elämän viisauksia

Haluatteko kuulla opettavaisen tarinan? - Tarinamme alkaa, kun teini-ikäinen Maaret Kallio matkustaa taksilla kotiin polvileikkauksesta. Leikkaushaavat ja koko jalan peittävä tuki harmittavat elovenatyttöä muistuttavaa Kalliota. Hän on huolissaan, että pojat eivät kiinnostu hänestä ruman jalkatuen vuoksi. Taksinkuljettaja toteaa tilannettaan surkuttelevalle Kalliolle, että jos poika ei kiinnostu Kalliosta, koska jalan arvet ovat ikävän näköisiä, ei poika ole suremisen arvoinen. Kallio ei osaa arvostaa jäyhän suomalaismiehen viisautta, vaan keskittyy oman ulkonäkönsä vatvomiseen. Sitten tarina saa tunteikkaan käänteen. Taksimiehen auttaessa Kalliota ulos taksin takapenkiltä, Kallio huomaa, että mieheltä puuttuu kolme sormea. Hän muistaa uudelleen taksimiehen aiemmat sanat. Hän ymmärtää, että kolmen sormen puutteesta huolimatta mies on rakastamisen arvoinen ja hänen kannustavat sanansa saavat aivan uudenlaista syvyyttä. Kallio ymmärtää, että ihminen voi rakastaa kehoaan ja itseään polvileikkauksen haavoista ja sormien puutteesta huolimatta. Ihan niin kuin meidän jokaisen naisenkin tulisi tehdä, sillä me kaikkihan olemme omalla tavallamme sormipuolia.

 

Tässä vaiheessa Maaret Kallion Lujasti lempeä-blogin päivitystä tuijotan epäuskoinen irvistys naamallani kännykkäni ruutua raitiovaunun penkillä istuen. Vilkuilen ympärilleni hämmentyneenä ja yritän koota ajatuksiani. Teksti on jaettu Facebookissa melkein 16000 kertaa. Minun pateettisuusmittarini viisari pyörii ylikuumentumispisteessä ympyrää. Blogitekstissään Kallio myös kertoo meille lukijoille, että jokainen nainen ja tyttö kantaa kehossaan riittämättömyyttä ja häpeää. Se täytyisi lopettaa ja olla itseään kohtaan lempeä. Minä haluaisin kysyä Maaretilta, onko kauas pitkä matka.

 

 

 

Vihaan Maaret Kallion viiden pennin latteuksia yhtä paljon, kuin keskiverto viher-vassari halveksii Matti Apusta. Minun on vaikeaa tavoittaa sitä lempeää viisautta, jota Kallio jakelee tekstistä toiseen: Jos hermostuttaa, ota rennommin. Jos soimaat itseäsi, ole armollisempi. Jos haluat hallita kaikkea, ei se ole tarpeellista. Kallio on kuin se sietämätön self-helppiin hurahtanut läheinen, joka silmät kirkkaina jakelee sisäiseen kasvuun liittyviä yleviä ohjeitaan. Hän on sietämätöntä seuraa.

 

Mutta mitä sanoo internet: Maaret Kallio -ihana vai kamala?

Takapenkki vai etupiha?

Olen oppinut uuden termin. -Takapenkkilapsuus.  Takapenkkilapsuus vietetään katsellen elinympäristöä auton sivuikkunasta, matkalla ohjattuun harrastustoimintaan. Kaupunkitilaa tutkinut professori kuvasi nykypäivän lasten kaventunutta elinpiiriä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Uhkia tuntuu olevan nykyään kaikkialla ja lapselle halutaan vain parasta. Kaupunki on nykypäivän lapselle ohikiitävä maisema, jota tarkkaillaan sivustakatsojana. Muutamaa sukupolvea aiemmin lasten elinpiiri levittäytyi laajalle eri kaupunginosiin. Lapset tutkivat ja liikkuivat kaupunkitilassa ilman vanhempien jatkuvaa valvontaa.

Takapenkkilapsuudessa kiteytyy itselleni vanhemmuuden kauhukuva. Kalenteri pullollaan lasten harrastuksia, joihin heitä kuljetetaan arki-illat ja viikonloput. Lapsella jatkuvaa ohjattua toimintaa ja saattopalveluksi muuttunut aikuisen vapaa-aika. Kun puheenaiheena on lasten harrastustoiminta, herää minussa pieni sisäinen luonnollisuushörhö. Sisäinen hippini ei pysty käsittämään, miksi nykypäivänä 4 -7-vuotiaalla lapsella on melko tavanomaista olla kolme harrastusta, jotka rytmittävät koko muun perheen arjen kuljetusvastuineen. Vaikka katselen ihaillen esikoisen tanssikoulun juhlaesityksessä suoraryhtisiä balettitanssijoita ja arvostan lasten kehonhallinnan taitoja, en edelleenkään ymmärrä lasten harrastuksista muodostunutta vanhemmuuden elämäntehtävää. Tai varsinkaan harrastustulvan merkitystä lapsen kehitykselle.

4- ja 6-vuotiaat tyttäret ovat tulleet siihen ikään, että heidät voi päästää ulkoilemaan omaan pihaan kahdestaan. Minä ra - kas - tan tätä elämän virstanpylvästä. Olen kuluttanut elämästäni tarpeeksi monta vuotta leikkipuiston turvahiekkaa tunnustellen, enkä kaipaa niitä aikoja. En myöskään aio vaihtaa saavutettua vapaa-aikaa loputtomiin harrastuskuljetuksiin. Yksi kerta viikossa saa riittää. 

Toistaiseksi painotan lapsille, että pysykää omassa pihassa. Päästän ylittämään tien ihan itsekseen naapuriin. Ihan kohta esikoinen on siinä iässä, että hän kulkee kaduilla ilman aikuisen valvontaa. Ihanaa aikaa ja toisaalta aivan totaalisen pelottavaa. 

Hyvä tytöt!

Kun aloin odottaa esikoista, toivoin jonkin aikaa, että syntyvä lapsi olisi poika. En muista enää tarkalleen ajatuskulkuani tuolloin, mutta pojan äitiys tuntui varmaankin jotenkin suoraviivaisemmalta. Ehkä ajattelin, että äidin ja pojan välinen suhde on yksinkertaisempi. -Tiedä häntä. Oltuani kuusi vuotta äitinä tytölle, en osaa enää kuvitella muuta. Minun lapseni ovat tyttöjä ja se on hieno asia se. Olen myös ymmärtänyt, että äidin ja tyttären suhde ei tosiaankaan ole yksinkertainen. Tytön äitiys on hankalaa. Se pakottaa minut kohtaamaan oman tyttöyteni, ikävaihe kerrallaan. Ja välillä tulee se pakahduttavan ahdistava tunne, kun muistaa, että maailma ei ole ihan sama tytöille kuin pojille.

 

Kuuntelin torstaina työmatkalla radiosta, kuinka Jenni Pääskysaari kertoi tytöille kirjoittamastaan juuri ilmestyneestä kirjasta. Tyttö sinä olet... on 10 - 17-vuotiaille tytöille kirjoitettu kirja, jossa sanotaan kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön tulisi saada kuulla. Radiokeskustelussa puhuttiin pitkään tytön vartalosta ja siitä, kuinka varhain lähes jokainen tyttö kohtaa väkivaltaa. Rintsikoiden räpsäyttelyä, rintojen ja takapuolen puristelua ja kähmimistä. Tapahtumia, joista tehdään se vähän epämiellyttävältä tuntuva juttu, joka on vaan hyväksyttävä. -Koska on tyttö. Tunsin taas sen pakahduttavan tunteen rinnassani. Mitä kaikkea minun pienillä tytöilläni onkaan edessään. Teki mieli tarttua seuraavaa vastaantulevaa miestä rintapielestä ja raivota, että Miksi minun pitää opettaa tytöilleni, että teihin ei saa kukaan koskea ilman lupaa? Miksi pojille ei tolkuteta, että te ette saa koskea toisiin ilman lupaa? Miksi Jari Sarasvuo kähmii nuorta naistoimittajaa autossa? Mikä teitä miehiä vaivaa?

Radiohaastattelu loppui ja minä keräsin tuskastuneita ajatuksiani. Raitiovaunu pysähtyi ja katselin ikkunasta, kuinka pysäkin penkillä makoili vatsallaan pieni vaaleanpunaiseen välikausihaalariin sonnustautunut tyttö. 4-vuotias, huoleton hymy huulillaan. Hän nojasi kädellään poskeen, vailla kiireen häivää. Vieressä isä oli kumartunut tytön puoleen ja viittoili tuskastuneena lähestyvää raitiovaunua kohti. Isä yritti saada tyttöä nousemaan jaloilleen, koska ihan juuri olisi noustava ratikkaan. -Ei onnistunut. Hetken aikaa samastuin isään. Sitten katselin penkillä pötköttävää kirkassilmäistä tyttöä, jonka tahto oli raudan luja. Hymy huulilla, tilanne hallussa. -Oo just noin, äläkä anna periks, ajattelin.

Mitä vapaus on?

Lapset ottivat varaslähdön pääsiäisen viettoon ja me jäimme miehen kanssa neljäksi päiväksi kotiin. Neljäksi. Kahdestaan. Merkittäköön tämä päivämäärä maailmankirjoihin. Kuluneen kuuden vuoden aikana olen ollut erossa lapsista yhden yön pätkiä. Seisoin aamulla ennen töihin lähtöä keittiössä ja katselin puuroa kauhovaa kuopusta. Kysyttiin, että hämmentääkö. Totesin, että vähän. Mielessäni ajattelin, että ei kyllä varmaan tule ikävä. Ei millään pahalla, sillä rakastan rakastan, mutta kyllä vaihtelu virkistää. Ja vapaus.

 

 

Olin töissä tunnin pidempään ja käväisin kaupungilla ostoksilla. Valitsin päivälliseksi ruoka-aineita, jotka saavat lapset päästelemään oksennusääniä: pinaattia ja fetaa. Söin päivällisen sohvalla klo 19 ja avasin karkkipussin.  Jos olisin kymmenen vuotta sitten kuullut, mitä 35-vuotias Liisa tekee vaihtaakseen vapaalle kahden lapsen äitinä, olisin todennäköisesti repinyt irti munasarjani.

 

Mutta nyt vapausrepäisyt jakoon: Mitä sinä tekisit lapsettomalla ajalla?

Teelusikasta asiaa

Hesarissa oli taannoin kolumni tuoreen äidin epävarmuudesta ja tarpeesta tulla hyväksytyksi. Kolumnisti oli pakannut vauvan valmissoseen muskariin mennessään pakasterasiaan, jotta muut äidit eivät olisi huomanneet, että kaupan sörsseleillä mennään. Kolumnia lukiessani totesin, että vauvan ruokailuasioiden pyörittely toimii varmaankin hyvänä kanavana sille ahdistukselle, jota pienen ihmiselämän hengissä pitämisen velvollisuus tuottaa. Kun vauva kasvaa, muuttuvat ahdistuksen aiheet toisenlaisiksi. Harvan kouluikäisen lapsen vanhemman pääagendana on lapsen syömisasioiden vatvominen.

 

Hesari kirjoitti myös tällä viikolla lasten ruokailusta. Espoossa muutama vanhempi on vaatinut, että lapsille täytyy tarjota margariinin sijaan luomuvoita. Terveysasiantuntija ihmettelee kovien rasvojen ihannointia. Päädyin tutkimaan espoolaisäidin vastinetta HS:n artikkeliin. Kirjoittaja on ilmeisesti ravinnosta kiinnostunut kampaaja, joka pyrkii kumoamaan THL:n erikoistutkijan tutkimuksiin pohjautuvia väitteitä. "Verensokerien tasapaino loistaa poissaololaan tarhapäivien jälkeen ja päiväkodista kotiudutaan vatsat kivusta pinkeinä." kirjoittaja summaa päiväkotiruoan vaikutukset.

Kaikki rakkaus laadukkaan ruoan rakastajille, itsekin olen sellainen, mutta onko nyt ihan oikeasti niin, että lapset kyllästetään päiväkodissa sokerilla, ja että rasvaton maito ja kasvirasvat pilaavat lapsen. Jos rypsiöljyn saaminen on lapsen ongelmien top 3:ssa, ovat asiat melko hyvin. Rypsiöljy!!! Kirjoittajan mukaan päiväkodissa tarjottavan kinkkukiusauksen syöminen edistää sairautta. Olisin kiinnostunut lukemaan tutkimuksen tästä aiheesta.

 

 

 

Täytyy myöntää, että päiväkotiruoka on minulle hyvin tuntematon alue. Olen nähnyt kaurapuurokattilan tarjoilukärryssä aamuisin. Ja mehukeittoakin ehkä. Aamupalan jälkeisien aterioiden sisällöstä olen täysin lapsilta saadun tiedon varassa. Ruoasta keskustelu kuuluu kotimatkan small talkiin. Välillä yllätyn siitä, että helsinkiläiset päiväkotilapset syövät sujuvasti etnistä ruokaa, josta ei 80-luvun lapsi ollut kuullutkaan. -Ja siihen se mielenkiintoni sitten lopahtaakin. Olen etupäässä kiinnostunut siitä, minkälaista ruokaa me kotona tarjoamme lapsillemme, koska syön sitä myös itse. Haluan, että ruoka maistuu hyvältä, siksi emme syö juurikaan valmisruokia. Tähän väliin erityiskiitos pinaattilettupaketeille ja nakeille. Tarvitsen teitä ajoittain, olette ihania.

 

Uskon, että se ruoka, jota päiväkodeissa tarjotaan, on monelle lapselle monipuolisin ravinto, mitä he viikon aikana saavat. Minun on kovin vaikeaa uskoa, että päiväkotiruoka aiheuttaisi lapsille terveyshaittoja, vaikka einestä voisi varmaankin olla vähemmän. First world problems. Margariini on lapsen helpompi levittää leivälle, siihen ei kuole. Sitä on sämpylän päällä ehkä teelusikallinen. Mutta siitäkin voi kai sitten ahdistua.

Meta-analyysi sinisen välikausitakin merkityksestä lapsen sukupuolen ilmentämisen kontekstissa

Empiirisen ja täysin subjektiivisesti kerätyn tutkimusaineistoni perusteella, olen muodostanut seuraavan käsitteen:

prinsessavaihe (engl. princess phase). 1. Tyypillisesti 3-5 -ikävuoden välille ajoittuva tyttölapsen kehityskausi, jonka aikana lapsi vaatii vaatetuksensa väriksi vaaleanpunaista.

2. Lapsi haluaa pukeutua ennen kaikkea hameisiin ja mekkoihin. Kimalle ja helman liehuvuus lasketaan eduksi. 3. Saattaa ilmetä myös kiinnostuksena keijuihin ja merenneitoihin.

Nostan käden pystyyn. -Minä olin se äiti, joka ajatteli, että ei aio ostaa lapselleen vaaleanpunaisia vaatteita. Joitakin vuosia myöhemmin tajusin, että lapsi on erillinen yksilö, eikä hänen tehtävänsä ole toimia minun vaatetmieltymysteni toteutuskanavana. Aloin ostaa lapselle vaatteita, jotka olivat omasta mielestäni rumia. Kaikki käy, kunhan se on pinkkiä, oli ohjenuorani. Totesin, että 35-vuotiaalla naisella ja alle kouluikäisellä lapsella on muutenkin hyvin erilainen estetiikan ja kauneuden taju, jostain kumman syystä. Opettelin hyväksymään tämän tosiasian ja jatkan opettelua edelleen.

Talven kynnyksellä kolusin internetin haalarikauppoja. Olin valinnut kirkkaan pinkin puvun, jota esittelin esikoiselle. -Ihan kiva, mutta voisiko se olla jonkun muun värinen? Niinku oranssi tai jotain. Olin hämmentynyt ja palasin internettiin. -Nytkö se vaihe jo loppui? Seuraavaksi hämmennyin oranssin värin asemasta sukupuolten pelikentällä. Menenkö tyttöjen vai poikien osastolle? Onko oranssi poikien väri?

Välikausitakin väriksi esikoinen toivoi sinistä, ja sellainen hankittiin. Julistan prinsessavaiheen päättyneeksi. Lapsi ei suostu pukeutumaan mekkoon tai hameeseen edes juhlapäivinä. Onneksi perheessä on vielä yksi nuorempi kruununperillinen, sillä jotenkin jo ehdin tottua siihen, että pinkinkin värin kohdalla pätee lähes kaikilla elämän osa-alueilla pätevä sääntö: Parempi överit kuin vajarit.

Kukkuluuruu!

Vanhemmuudesta ja lapsista höpiseminen on jäänyt viime kuukausina vähemmälle, kun olen suunnannut kirjalliset ambitioni toisaalle. Nyt on aivokapasiteetissa taas tilaa ja täällä sitä ollaan, lapsiperhe-elämän ytimessä -internetissä. 

Blogihiljaisuudesta huolimatta, olisi vaikka mitä ollut kommentoitavaa viime kuukausina. Mutta asiat olivat ja menivät, joten tyydyn lyhyesti toteamaan seuraavaa:

 

- Syntymäpäiväkutsuille osallistuvat 4 - 7-vuotiaat lapset eivät arvosta kotitekoisia, pieteetillä pusaamiani,leipomuksia. Eivät sitten millään tavalla. Moukkia, sanon minä. Ensivuonna ostan litran vaniljajäätelöä ja kaadan sen päälle pari pussia vaahtokarkkeja. Ja mahdollisesti tökin jälleen nakkeja meloninpuolikkaaseen, koska nakkisiili on nakkisiili.
-Ja tämä Äitien sota! Totaalinen antikliimaksi! Mitä helvetin sotaa se on, että äidit istuvat tsemppaamassa toisiaan??? Mitä sosiaalipornoa tämä on olevinaan?? Katsoin kaksi jaksoa ja kyllästyin odottamaan konflikteja. Enemmän vauva.fi henkeä peliin, sanon  minä.

Mutta mitä teille kuuluu? Onko siellä vielä ketään?

Kehitysvammaisista ja tisseistä

Törmäsin internetsissä Imettäjiin. Ohjelmasarja imettämisestä. Ensimmäinen ajatus oli, että eihän sellaista ohjelmaa voi olla olemassa. Tämän täytyy olla vitsi. Kuka haluaa tehdä ohjelmasarjan lapsen syöttämisestä? Kuka haluaa katsella sarjaa lapsen syöttämisestä? Onko joku todella niin imetyspäissään, että jaksaa katsella sitä jopa televisiosta? Sitten pohdin, mitä ihmettä ohjelma sisältää? Saavatko katsojat seurata imetystapahtumaa? Fanaattista "rintamaito on vauvalle parasta ruokaa" vouhotusta? Häh? 

Katsastin ohjelman Areenasta. Ohjelmassa saimme tutustua odottavaan äitiin, jolla on silikonit ja joka aikoo ottaa synnytykseen mukaan omat vanhempansa. Silikoneilla voi imettää, ohjelmassa kerrottiin. Mukana oli myös lapsensa kanssa kahdestaan asuva äiti, joka imetti 3,5-vuotiasta poikaansa iltaisin ja aamuyöllä. Ja sitten oli joku odottaja, jota oli imetetty, mutta hänen puolisoaan ei. Lopputekstien rullatessa olin edelleen hämmentynyt. Ehkä ohjelman sisältö on jo liian kaukana omasta arjesta ja kokemusmaailmastani, mutta onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka pitävät ohjelmaa katsomisen arvoisena? Seitsemän jatko-osaa sisältäen lisää imettämistä? Häh? 

Mutta sitten iloisempiin uutisiin Ylen syksyn televisiotarjonnasta: Ovatko kaikki jo katsoneet Jaria ja Karia? Ehkäpä oudointa lastentelkkaria pitkään aikaan, mutta sillä tavalla hienolla, laadukkaalla ja taidolla tehdyllä tavalla. Jari on kehitysvammainen, mutta hommassa subjektina täysillä mukana. Monenlaisia tasoja lapsille ja aikuisille.  Lapset räkättävät, kun Jari hokee peffa ja pönttö. Eräs 3-vuotias on päättänyt, että äiti odottaa kaksosia, joiden nimet ovat Jari ja Kari. Rakastan.

Mitä sanoo tv-raati? Onko Imettäjille tilausta? Loukkaantuvatko kehitysvammaiset?

# Kalja-aiheinen lastenkirjallisuus

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä parempaa kirjallisuutta on tarjolla iltasatumateriaaliksi. Tämän totean nimimerkillä Maisa on lähtenyt lomalle liian monta kertaa. Yksi ajankohtaisia suosikkihahmojani on Uppo Nallen Laulava lintukoira. Laulava on yksinkertainen, itsekeskeinen ja hysteerinen. Sanalla sanoen mahtava. 

Jokin aika sitten tutustutin lapset Maija Poppaseen. Hänetkin olin jo ehtinyt unohtaa. Maija on turhamainen ja äkkiväärä, mutta samalla hänessä on jotakin selittämätöntä rakastettavaa taikaa. Hieno. Heinähatut ja Rito Räppääjät eivät tunnu oikein miltään.

Sitten tutustuin amiraali Kaljamahaan. Amiraali Kaljamaha on vuonna 1974 ilmestyneen  Herra Huu saa naapurin teoksen henkilöhahmo. Amiraali Kaljamaha juo jatkuvasti kaljaa, laulaa ja raivoaa ja juottaa ensikohtaamisella hämmentyneen Herra Huunkin humalaan. "Viimein amiraali ei jaksanut enää huutaa. Hän alkoi heräillä ja muisti juoneensa kaljaa tuon kääpiön kanssa. Hän tunsi itsensä nytkin janoiseksi. Hän ajatteli pullollista kylmää Vaarinkaljaa ja häntä heikotti. Mutta lattialla oli pelkkiä tyhjiä pulloja, ei edes vesikaravia näkynyt. Ei hän vettä juonut, mutta sen katseleminen antoi hänelle voimaa odottaa kaljaa. Niin paljon parempaa kuin vesi se oli." 

Herra Huu lähtee surullisen amiraali Kaljamahan kanssa etsimään amiraalin kadonnutta vaimoa, jotta amiraalin ei enää tarvitsisi juoda kaljaa. Sydänhän tässä sulaa 70-lukulaiselle lastenkirjallisuudelle.

#ilonpäivät

Kuka kiusaa?

Päiväkodin vanhempainillassa tuli puhe kiusaamisesta. Ryhmään uutena lapsena tullut poika oli kertonut kotona, että toiset lapset kiusaavat. Epäselväksi jäi, niinkuin pienten lasten kanssa monesti, millä tavalla kiusaaminen tapahtui. Me vanhemmat pohdimme, että haluamme lastemme oppivan yhdessäoloa ja kaveruutta. Ketään ei saa kiusata. Lastenhoitaja huokaili ja pyöritteli päätään. Totesi, että lapset tuntuvat nykyään nimittävän mitä erilaisimpia asioita kiusaamiseksi. Jos toinen ei toimi leikissä toivotulla tavalla, hän kiusaa. Jos toinen ei suostu luovuttamaan kädessään olevaa leluaan, hän kiusaa. Narsistinen loukkaus tuntuu muuttuneen lasten maailmassa tilanteeksi, johon aikuisten tulisi puuttua. Me puhumme paljon kiusaamisesta, mutta olemmeko me unohtaneet puhua lasten kanssa siitä, mitä sanalla oikeastaan tarkoitetaan.

Muutamaa viikkoa myöhemmin satuin tilaisuuteen, jossa istui puoli salillista erityisopettajia. Kiusaaminen nousi taas puheeksi. Sitä vaadittiin loppumaan ja esitettiin, että opettajien tulisi heti lukukauden aluksi tehdä oppilaille selväksi, että kiusaamista ei tässä koulussa sallita. Erityisopettajien rypistyvät otsat olisi pystynyt aistimaan silmätkin ummessa. Käytiin pitkä sananvaihto nuoruuden perusolemuksesta ja opettajan mahdollisuuksista todistaa kiusaamistilanteita. Jokaiseen tönäisyyn ei voi puuttua. Joka paikassa ei voi olla paikalla. Tilanteiden hienovaraiset nyanssit ovat piilotettuja merkityksiä täynnä. Ja jälleen yksi lasten kanssa työskentelevä ammattilainen toivoi, ettei aina ensimmäisenä alettaisi nostaa metakkaa kiusaamisesta. Hänen mielestään joskus olisi järkevämpää keskittyä siihen, miten lapset oppisivat tulemaan keskenään paremmin toimeen. Kollegat nyökyttelivät.

Kiusaamisesta on tullut lööppien ja nettikampanjoiden aihe, ja ihan hyvä niin. Kiusaaminen on kamalaa, raivostuttavaa, surullista ja ihmisten elämiä hyvin perinpohjaisesti traumatisoivaa. Toisaalta näyttää siltä, että lapset, ja ehkä aikuisetkin, ovat saattaneet kadottaa käsitteen perimmäisen sisällön. Kun katselin facebookista #kutsumua kampanjan valokuvia, mietin useasti, että onkohan tuota ihmistä oikeasti kiusattu. Onko itsekkääksi kusipääksi haukuttu ihminen julman kohtelun uhri, vai onkohan hän käyttäytynyt itsekkäästi ja kusipäisesti? Onko subjektiivinen kokemus ainoa määre kiusaamiselle? -Totta kai niitä ihan oikeita kiusaamisen uhriksi joutuneitakin oli, älkää ymmärtäkö väärin. Välillä vain tuntui siltä, että kiusatun roolin ottaminen #kutsumua kuvissa toimi välineenä toisten hyväksynnän haalimiselle. Narsismia. Anu Silfverberg kirjoitti myös aiheesta hyvän kolumnin. 

Mutta vaikea aihehan tämä on. 

Pähkinöinä

Tästä syksystä ja talvesta tulee tiivistahtinen. Tai oikeastaan se on sitä jo. Eilen melkein vähän torkahdin lattialle kesken palapelin teon. Öisin huonosti nukutuissa unissa pyörivät samat asiat kuin päivisinkin.

Tänään istuin aamulla junassa kiireisissä ajatuksissani, kunnes kuulokkeista kajahti Stevien Reggae Woman. Lopetin väsyneen vatvomiseni ja keskityin fiilistelyyn. Ajattelin, että haluan olla Reggae Woman. Samalla päätin, että tänä syksynä ja talvena täytyy keskittyä voimaa antaviin asioihin, sillä aivokapasiteetti tuntuu käyvän äärirajoilla.

Sitten nousin junasta ja seisoessani K-kaupan pähkinähyllyn edessä se tuli heti vastaan -Ilo pienessä Pirkka cashewpähkinä pussissa. 15€/kg. Viereisessä Punnitse ja säästä putiikissa hinta huitelee jossakin 25€/kg tienoilla. Ja niin #ilonpäivät tekevät paluun. Ei joka päivälle, mutta silloin kun siltä tuntuu. Pieniä asioita, jotka tekevät minut iloiseksi. Niinkuin halvat pähkinät.

Lastenvaunujen syvimmästä olemuksesta

Kokoomuslaisen kansanedustajan Pia Kauman hyvin hämmentävä ulostulo sai pohtimaan lastenvaunujen syvintä olemusta. Kärryt tuntuvat herättävän myös muissa kansalaisissa paljon tunteita.  Niiden kautta voi profiloida itsensä kierrätystietoiseksi hyväksi ihmiseksi tai vaikkapa korkeamman profiilin Bugaboo porukkaan -Tämä kaikki tietenkin, jos ei satu olemaan toimeentulotukea saava maahanmuuttaja. Maahanmuuttaja ei näitä valintoja ilmeisesti saisi tehdä.

Lastenvaunuihin kulminoituu paljon samaa kuin vanhemmuuteen ylipäätään. Ennen vauvan tuloa kärryjä käydään ihmettelemässä vaunukaupassa. Luetaan tuskan hiki valuen vertailuja ja pähkäillään, mitä ihmettä milläkin erityisominaisuudella tekee. Mystinen ratasmaailma muuntuu vauvan syntymän jälkeen  arkipäiväksi, vähän niinkuin vanhemmuuskin. Vauvamaailma avautuu tuoreiden vanhempien eteen kaikessa omituisuudessaan ja yhtäkkiä rintapumput, suolaliuokset ja nenänniistokoneet saavat maailmassa paikan ja tarkoituksen. Heittoaisan funktion valkenee ja rattaiden senttileveyden  tuntee jokaisessa kivijalkakaupassa. Julkinen tila hahmottuu yhtäkkiä hissien ja ramppien kautta. Jotkut ottavat homman enemmän tosissaan kuin toiset. Osa omistautuu äitiyteen ja jatkuviin ratashifistelyihin toisten porhaltaessa vuodesta toiseen  vähän sinne päin ja samoilla retrovehkeillä. 

Oma elämäni lastenratasmaailmassa on päättymässä ja olen jälleen saavuttanut yhden vanhemmuuden virstanpyvään. Pia Kauman inspiroimana laitan vihdoin varaston perällä  käyttämättöminä pyörineet lastenrattaat myyntiin. Nostan kädet ilmaan ja sanon heipat pikkulapsivaiheelle. Kiitos 2009–2014!

Lapsi, joka laulaen tulee ja juosten menee

Jälleen eräs lapsuuden virstanpylväs saavutettu. -Esikoinen aloitti 5,5-vuotiaana ensimmäisen harrastuksensa. Muutaman kuukauden vauvamuskarikokeilua ei lasketa, sillä kyse oli lähinnä nuoren äidin etsikkoajasta paikoissa, joihin hänen ei vaan olisi kuulunut mennä. Olenko ainoa äiti, joka on rynnännyt ahdistuksissaan ulos kaatosateeseen asukastalon loruhetkestä? Olemme myös vauvauinti drop-outeja. 

Olemme siis olleet erittäin laiskoja järjestämään lapselle elämyksiä, joista meille lähetetään kotiin lasku. Nyt kuitenkin kaivoimme kuvettamme ja ilmoitimme esikoisen balettitunnille, kun lapsi tajusi sitä itse toistuvasti ehdottaa. Lapsi oli täpinöissään etukäteen viikkotolkulla ja hehkui intoa tunnilta kotiin päästyään. Ehkä tämä on vaivan ja rahan arvoista.

Mutta edelleen on yksi asia, jota en tässä lasten harrastustouhussa ymmärrä. Monet vanhemmat tuntuvat pitävän täysin itsestäänselvänä asiana, että lapsella täytyy olla sekä musiikki- että liikuntaharrastus. Tunnen kuuluvani sukupuuttoon kuolevaan vanhemmuuden alalajiin, joka sinnikkäästi sopertaa, että eihän lapsen täydy välttämättä mitään harrastaa. Jossakin vanhemmuuden lajipuun toisella äärilaidalla näyttää olevan menossa rodunjalostustapahtuma, jossa lapsen kaikkia ominaisuuksia täytyy pyrkiä kehittämään parhaalla mahdollisella tavalla, jotta jälkikasvu ei vaan jäisi paitsioon… Jostain.

Selventäkää tyhmälle. -Miksi lapsella täytyy olla sekä musiikki- että liikuntaharrastus?

Oodi nugeteille

Blogiani pitempään seuranneet tietävät, että touhotan mielelläni ruoasta. Ruokajutuille on blogissa oma tunnisteensakin. Hörhöilen mielelläni lasten synttäritarjoilujen parissa  ja pusaan piirakan aina kun ilmassa on pienikin juhlan poikanen. Heittäydyinpä ihan hipiksikin ja syötin kakkosvauvalle melkein pelkästään sormiruokia. Kotiäitivuosina leikkipuiston grillipäivänä itse tehdyille hampurilaispihveilleni naurettiin.

THL:n tutkija Heli Kuusipalo on päässyt viime päivinä otsikoihin ehdotuksellaan lasten ruokalistojen lopettamisesta ravintoloissa. Olenpa minäkin lasten ravintola-annoksista joskus paasannut. Mutta silloin oli kyllä kyse ihan vaan ravintolan vedätyksestä katteen parantamiseksi. THL:n Kuusipalo linjaa, että nakit ja nugetit ovat liian rasvaisia ja suolaisia, eikä lasten pitäisi niitä ravintoloissa syödä.

Sillä on väliä, mitä lapset suuhunsa laittavat, mutta onko sillä nyt kuitenkaan kovinkaan paljon väliä, mitä siellä ravintolan lasten ruokalistalla on? Viiden äitiysvuoteni aikana olen törmännyt vain muutamaan ravintolaan, jossa lapselle ei saisi tilattua puolikasta annosta tavallisesta ruokalistasta. Joten eikö se nyt ole ihan vaan meidän aikuisten vastuulla, mitä lapsille tilataan?

Ja toiseksi –Jos lapsi haluaa tilata ravintolassa nakit ja ranskalaiset, mitä ihmeen pahaa siinä on? Ravintolaan on mukava mennä syömään sitä ruokaa, jota tekee mieli ja joka maistuu hyvältä. Itse en ainakaan tee tilausta sen perusteella, mikä on vähärasvaista ja terveellistä. En siis tohdi vaatia sitä lapseltakaan. Nautin myös perheen kanssa ruokaillessani oman ravintola-annokseni mieluummin ilman lapsen jatkuvaa marinaa ruoan epäilyttävästä mausta ja järkyttävistä ainesosista. Nakit ja nugetit ovat parhaimmillaan all-win-situation. Kukaan tuskin luulee, että lapsen täysipainoinen ruokavalio muodostuisi yksinomaan prosessoiduista eineksistä.

Perusjorinat

Blogin pitäminen on vähän jäänyt paitsioon. Tähän voisi jaaritella sitä diipadaapaa, että täytyy pohtia, että mistä haluaa kirjoittaa ja kun välillä ei innosta ja mitä näitä jonninjoutavia jorinoita blogin lopettamisesta nyt on. Ei mennä siihen.

Arki alkoi virallisesti tällä viikolla, kun loput 3/4 perheestä lopetti lomailun. Arjen alkamista alleviivaa omalla panoksellaan 3-vuotiaan arjenaloittamiskiukkustressikarjumishuutouhmapiina, joka on epämieluisaa, mutta eiköhän tämä tästä syksyyn mennessä. 

Monesta asiasta voisi kirjoittaa. Ihmisten toinen toistaan värikkäämmistä suhteista lastensa isovanhempiin. Lasten harrastuksista, niiden kustannuksista ja siitä, kuinka lasten kasvaessa harrastusrumbasta tuntuu tulevan vanhempien pääasiallinen elämäntehtävä. Tai siitä, että olen tehnyt henkilökohtaisen lupauksen ruveta pitämään sellaista kakovaa oksennusääntä joka kerran, kun joku mainitsee sanan lähiruoka. Näistä teemoista enemmän myöhemmin.

Että tältä pohjalta elokuuhun.

Apu onnettomuuteen

No niin. Kesäloma tuli ja meni ja blogi sai pienen hengähdystauon siinä samalla. Sadan päivän onnellisuuden jälkeen ei ollut oikein mitään sanottavaa. Tänä aamuna asia palautui taas mieleen, kun mummo kaatui raitiovaunukiskoille. -Mutta siitä lisää hieman myöhemmin.

Onnellisuushaasteen aikana totesin, että monesta pienestä asiasta voi olla onnellinen. Lyhyitä hetkiä, pieniä iloja ja niin edelleen. Onnea voi ostaa hetkeksi, mutta tuskinpa siitä pitempiaikaiseksi onneksi kuitenkaan riittää. Onnea on hyvä tuntea pienemmistä asioista, jos isommat asiat ovat kunnossa. Jos elää huonossa parisuhteessa tai työpaikassa on kamalaa, voi kukaan tuskin olla täysin onnellinen. Eniten kuitenkin mietin sitä, että onni koostuu merkityksellisyyden tunteesta. Onni on sitä, että omilla tekemisillä on myös muille jokin merkitys ja että kuuluu johonkin yhteisöön, jossa oma olemassaolo huomioidaan. Onni on sitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat tarpeen tullen. On myös muistaakseni tutkittu, että ihmiset, jotka tekevät vapaaehtoistyötä, ovat keskivertoa onnellisempia. Toisten auttamisesta ei siis ilmeisesti ole suuria haittavaikutuksia. 

Pari vuotta sitten ihmiset vetivät urakalla herneitä nenään Sauli Niinistön Ihan tavallisia asioita kampanjasta. Aikuisia kehoitettiin antamaan lapsille aikaa ja tekemään yhdessä asioita, ja se oli monen mielestä ihan asiatonta. Minä ihmettelin, miten vastenmielisenä niin suuri joukko ihmisiä koki sen, että voisi itse tehdä jotakin lasten ja nuorten kasvun tukemiseksi. Toimimaan penättiin yhteiskuntaa, koska sehän niitä syrjäytyneitä auttaa -eivät tavalliset ihmiset tavallisilla välittämisen teoillaan. 

Tuota vastuun vyöryttämistä jollekin muulle pohdin taas tänä aamuna. Seisoin Pasilassa odottamassa raitiovaunua, joka ei koskaan tullut. Kadunpätkällä oli käynnissä rakennustyömaa ja asfaltti oli kaivettu pois syvältä kiskojen alta. Raitiovaunupysäkin lähistölle pysähtyi väliaikaislinjan bussi johon ihmiset kipusivat hypäten ensin pysäkkikorokkeelta puolen metrin pudotuksen kiskojen sekaan sorapohjalle ja loikkivat sitten raiteiden yli autotielle ja sisään bussiin. Noustessani bussiin kuulin heikon vaikerruksen ja näin yhdeksääkymmentä käyvän mummon makaavan selällään kiskojen välissä bussin keskiovien kohdalla. Mummo oli kompastunut jäätyään bussista pois. Hänen kanssaan samalla pysäkillä jäänyt nainen yritti nostaa mummoa pystyyn, muttei onnistunut. Hyppäsin ulos bussista ja tartuin mummon toiseen kainaloon. Nostimme rouvan pystyyn ja rauhoittelimme. Hetken pohdimme, miten saisimme vanhuksen ylös kiskomontusta. Minä nostin rouvaa vyötäröltä ja toinen nainen kiskoi mummoa ylös tasanteelle. Talutimme hänet penkille istumaan ja minä juoksin takaisin bussiin. 

Astuessani takaisin bussiin panin ensimmäistä kertaa merkille bussin muut matkustajat: kourallinen keski-ikäisiä naisia ja siinä koko mummonnostotapahtuman aitiopaikalla kaksi ihan tavallista suomalaista keski-ikäistä miestä, jotka olisivat nostaneet piskuisen mummon ylös montusta sen suuremmitta vaivoitta. Mutta kukaan muista matkustajista ei tehnyt mitään mummon auttamiseksi. Teki mieli huutaa, että mitä vittua te oikein ajattelette. En huutanut. Menin takapenkkiin istumaan ja kiehuin raivosta. Mietin sitä näkövammaista miestä, joka pahoinpideltiin bussissa, eikä kukaan auttanut. Mietin niitä aikuisia, jotka SOS-lapsikylän tuottamalla videolla kuuntelivat pulassa olevien lasten puhelinkeskusteluita tekemättä mitän. Mietin sitä, että miksi ihmiset eivät uskalla tai halua auttaa toisiaan.

Tähän tekstiin en halua keksiä mitään ylevää lopetuslatteutta. Totean vaan, että autetaan toisiamme. Siitä tulee hyvä mieli ja joku saattaa tulla onnelliseksi.

#100 Tekstiviesti 25.06.2014 klo 12.37

Hoidin töissä yhden pikku jutun asiakkaalleni. Vähän ylimääräistä, mutta minulta meni siihen vain pari minuuttia.  Vastalahjaksi sain tekstiviestin, joka lämmitti sydäntä.

"Okei, kiitos paljon! Todella kiva kun sun kanssa asiat hoituu aina sujuvasti, kiitos myös siitä."

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

Trööt trööt. Siinä pieni fanfaari, sillä nyt se on täytetty. Kiitos 11.03.-25.06.2014. Sata asiaa, joista olen ollut onnellinen. Kiitän kaikkia kyynaamoja kärsivällisyydesta ja lupaan etten tee tätä koskaan enää uudelleen. Viiltävä syväanalyysi onnellisuuden syvimmästä olemuksesta seuraa perästäpäin. Lupaan mainita Sauli Niinistön. Stay tuned.

#99 Suomi Finland

Arvostan sitä, kun järjestelmä toimii. Arvostan sitä, että pikapassi voi todella olla pikapassi, kun maltillisen jonottamisen päätteeksi jättää hakemuksen klo 8.30 ja matkustusasiakirja on noudettavissa samana päivänä, ennen kuin virastot ovat sulkeutuneet. Arvostan jonossa järjestelmällisesti ja reilusti jonottavia suomalaisia. Arvostan lapsille passitoimiston odotusaulassa koirakortteja ja heijastimia jakelevia poliiseja. Poliisiin voi Suomessa luottaa. -Paitsi jos poliisi työskentelee KRP:ssa. Mutta noin muuten.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.