Apu onnettomuuteen

No niin. Kesäloma tuli ja meni ja blogi sai pienen hengähdystauon siinä samalla. Sadan päivän onnellisuuden jälkeen ei ollut oikein mitään sanottavaa. Tänä aamuna asia palautui taas mieleen, kun mummo kaatui raitiovaunukiskoille. -Mutta siitä lisää hieman myöhemmin.

Onnellisuushaasteen aikana totesin, että monesta pienestä asiasta voi olla onnellinen. Lyhyitä hetkiä, pieniä iloja ja niin edelleen. Onnea voi ostaa hetkeksi, mutta tuskinpa siitä pitempiaikaiseksi onneksi kuitenkaan riittää. Onnea on hyvä tuntea pienemmistä asioista, jos isommat asiat ovat kunnossa. Jos elää huonossa parisuhteessa tai työpaikassa on kamalaa, voi kukaan tuskin olla täysin onnellinen. Eniten kuitenkin mietin sitä, että onni koostuu merkityksellisyyden tunteesta. Onni on sitä, että omilla tekemisillä on myös muille jokin merkitys ja että kuuluu johonkin yhteisöön, jossa oma olemassaolo huomioidaan. Onni on sitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat tarpeen tullen. On myös muistaakseni tutkittu, että ihmiset, jotka tekevät vapaaehtoistyötä, ovat keskivertoa onnellisempia. Toisten auttamisesta ei siis ilmeisesti ole suuria haittavaikutuksia. 

Pari vuotta sitten ihmiset vetivät urakalla herneitä nenään Sauli Niinistön Ihan tavallisia asioita kampanjasta. Aikuisia kehoitettiin antamaan lapsille aikaa ja tekemään yhdessä asioita, ja se oli monen mielestä ihan asiatonta. Minä ihmettelin, miten vastenmielisenä niin suuri joukko ihmisiä koki sen, että voisi itse tehdä jotakin lasten ja nuorten kasvun tukemiseksi. Toimimaan penättiin yhteiskuntaa, koska sehän niitä syrjäytyneitä auttaa -eivät tavalliset ihmiset tavallisilla välittämisen teoillaan. 

Tuota vastuun vyöryttämistä jollekin muulle pohdin taas tänä aamuna. Seisoin Pasilassa odottamassa raitiovaunua, joka ei koskaan tullut. Kadunpätkällä oli käynnissä rakennustyömaa ja asfaltti oli kaivettu pois syvältä kiskojen alta. Raitiovaunupysäkin lähistölle pysähtyi väliaikaislinjan bussi johon ihmiset kipusivat hypäten ensin pysäkkikorokkeelta puolen metrin pudotuksen kiskojen sekaan sorapohjalle ja loikkivat sitten raiteiden yli autotielle ja sisään bussiin. Noustessani bussiin kuulin heikon vaikerruksen ja näin yhdeksääkymmentä käyvän mummon makaavan selällään kiskojen välissä bussin keskiovien kohdalla. Mummo oli kompastunut jäätyään bussista pois. Hänen kanssaan samalla pysäkillä jäänyt nainen yritti nostaa mummoa pystyyn, muttei onnistunut. Hyppäsin ulos bussista ja tartuin mummon toiseen kainaloon. Nostimme rouvan pystyyn ja rauhoittelimme. Hetken pohdimme, miten saisimme vanhuksen ylös kiskomontusta. Minä nostin rouvaa vyötäröltä ja toinen nainen kiskoi mummoa ylös tasanteelle. Talutimme hänet penkille istumaan ja minä juoksin takaisin bussiin. 

Astuessani takaisin bussiin panin ensimmäistä kertaa merkille bussin muut matkustajat: kourallinen keski-ikäisiä naisia ja siinä koko mummonnostotapahtuman aitiopaikalla kaksi ihan tavallista suomalaista keski-ikäistä miestä, jotka olisivat nostaneet piskuisen mummon ylös montusta sen suuremmitta vaivoitta. Mutta kukaan muista matkustajista ei tehnyt mitään mummon auttamiseksi. Teki mieli huutaa, että mitä vittua te oikein ajattelette. En huutanut. Menin takapenkkiin istumaan ja kiehuin raivosta. Mietin sitä näkövammaista miestä, joka pahoinpideltiin bussissa, eikä kukaan auttanut. Mietin niitä aikuisia, jotka SOS-lapsikylän tuottamalla videolla kuuntelivat pulassa olevien lasten puhelinkeskusteluita tekemättä mitän. Mietin sitä, että miksi ihmiset eivät uskalla tai halua auttaa toisiaan.

Tähän tekstiin en halua keksiä mitään ylevää lopetuslatteutta. Totean vaan, että autetaan toisiamme. Siitä tulee hyvä mieli ja joku saattaa tulla onnelliseksi.