Alusta loppuun

Kun herätyskello herätti klo 6.10 kaatosateen ropinaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä olisi hyvä päivä olla kotiäiti. Voisi tallustella koko päivän verkkareissa ja villasukissa, näyttää lapsille liikaa telkkariohjelmia ja nukkua lounaan jälkeen päiväunet. Hiivin muiden nukkuessa suihkuun, puin päälle lämpimät vaatteet, vedin jalkaan kumisaappaat ja kiirehdin juna-asemalle. Ei ole olemassa mitään turhempaa, kuin vuotavat kumisaappaat, oli päällimmäinen ajatus istuuduttuani junan penkille.

Tiimipalaverista räntäsateessa tapaamiseen Itä-Helsinkiin. Paluumatkalla katselin metrossa, kuinka vieras mies irvisteli pienelle pizzapalaa nakertavalle tytölle. Mies kipristi kieltään ja työnsi sen kokonaan ulos. Tyttö tuijotti häntä hämmästyneenä ja hiljaa hymyillen. Huomasin, että minulla oli ihan samanlainen ilme. Metrosta juoksin lähiravintolaan lounaalle ja poistuin 20 minuuttia myöhemmin puolijuoksulla tapaamiseen. Hommien välissä maistelin irtokarkkeja, joita olin ostanut työkavereille muutama päivä aiemmin. Olen löytänyt uudelleen irtokarkit ja ne ovat ihania. Klo 15.22 totesin työt tehdyiksi ja suljin tietokoneen. 

Kotimatkalla katselin pitkään, kuinka tv:stä tuttu koomikko roikkui omituisesti metrovaunun pylväässä ja ilmeisesti venytteli selkäänsä. Kuuntelin Peter Frantzenin ääntä kuulokkeista ja ajattelin, että en koe enää niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hän on kirjoittanut aika vaikuttavan kuvauksen pienen pojan elämästä keskellä perheväkivaltaa ja lukenut sen vielä äänikirjaksikin. Teki mieli mennä halaamaan Peteä. -Sitä lasta, ei aikuista.

Kotona vaihdoin jalkaan villasukat ja verkkarit ja pyyhin huulipunan pois. Päivällisellä pohdimme, miltä tuntuisi jos olisi olemassa puu, jossa kasvaisi lihaa. Se olisi ilmeisesti hieno juttu. Menin Pikku Kakkosen ajaksi torkkupeiton alle lukemaan muotilehteä. Sitten laitettiin takkaan tuli ja kynttilöitä palamaan. Lapset riitelivät koko ajan. Nyt molemmat ovat vihdoin nukahtaneet ja minä avaan Coronan. Ihanaa, että on viikonloppu.