Joku raja

Otin töistä lopputilin. Loparit. Irtisanouduin. Päätin työsuhteeni. Hanskat tiskiin. Synonyymit loppuvat kesken ja niin loppui minun kärsivällisyytenikin. Olen iän myötä tullut yhä tietoisemmaksi siitä, että kaikkea ei tarvitse sietää ja että intuitioon täytyy luottaa. 15 minuutin lounastaukooni kohdistuvan passiivisagressiivisen vittuilun jälkeen intuitioni sanoi, että nyt riitti. Kuukausien varrelle mahtui liian monta hetkeä, joiden päätteeksi ajattelin, että ei tällaista voi olla. Taisin tirauttaa muutaman kyyneleen wc-tiloissakin. Sitten seuraavana päivänä ilmoitin, että tämä on sellainen työyhteisö, jossa en voi tehdä työtäni. Samalla kaikki suunnitelmani menivät uusiksi, mutta niin elämä välillä yllättää. 

Lähtöilmoituksen jälkeen olo keveni hieman. Kuuntelin työmatkoilla pohjoismaisia euroviisukappaleita, koska ne lievittivät hetkellisesti töihinmenoon liittyvää ahdistusta. Sitten laitoin työnhaun toden teolla päälle ja vaihdoin työmatkojen soundtrackiksi Beastie boysien Sabotagen. Paria haastattelua myöhemmin sain puhelun, että en saanut hakemaani puolen vuoden pestiä. Ikuisuudelta tuntuvan muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen minulta kuitenkin kysyttiin, voisinko tulla heille hommiin useammaksi vuodeksi eteenpäin, kun olen niin hyvä hakija. Hypähtelin pienen työnsaantitanssin työhuoneeni suljetun oven suojissa. Huh. Töistä lähtiessäni vaihdoin Sabotagen Check It Outiin.

Sain ihan kunnollisen kesälomankin, kun uusi työ alkaa vasta elokuussa. Ihan eri homma kuin nykyinen, mutta uskon vahvasti kohtaloon ja siihen, että näin asioiden kuuluikin mennä. Perjantaina on aihetta juhlaan.