Muistan tunteneeni suurta iloa kääpiön 1. syntymäpäivän lähestyessä. Lapsi käveli ja söi jo hiukan ominkin päin. Ihan kaikessa ei tarvinnut olla enää auttamassa ja kantamassa. Viime aikoina olen muistellut vauva-aikoja kaihoten. Muistikuvieni mukaan vaunuissaan köllöttelevän vauvan kanssa oli paljon helpompaa. Onneksi aika kultaa muistot. Silloin oli varmaan joitain toisia vaikeuksia, joita nyt en vain enää muista.
Syy vauva-aikojen köllöttelymuisteluihin löytyy tällä hetkellä käynnissä olevasta kehitysvaiheesta. Kääpiö haluaa tehdä kaiken itse. Hän haluaa kävellä itse joka paikkaan ja suostuu vain harvoin istumaan rattaissaan. Hän haluaa kantaa kaupassa ostoskoria, jonka koko lähentelee hänen omaa pituuttaan. Hän haluaa pukeutua itse, vaikka ei vielä osaa. Tämä kaikki vie paljon aikaa. Asiat hoituvat todella hitaasti. Tarjottu apu torjutaan tiukalla raivolla. Tämä syö ripeästä toiminnasta nauttivan äidin hermoja kovasti.
Joskus keväällä pohdin lapsen kasvatuksen tekevän minusta pikkuhiljaa zen-mestarin. Nyt olen tajunnut noiden aikojen olleen vasta vienoa alkusoittoa tuleville taisteluille uhmaikää hyvää vauhtia lähestyvän tyttären kanssa. Tässä ei auta enää Tapani Kansakaan. Välillä itken turhautumistani tyttäreni kanssa kilpaa. Välillä minä huudan yksin kiukkuani pois suljetun oven takana keittiössä. Kadulla tapahtuvien vääntöjen aikana pyrin edelleen hyräilemään itsekseni jotakin rauhoittavaa kappaletta. Viime aikoina se on ollut I-ha-haa i-ha-haa, hepo hirnahtaa niminen laulu.
Ei saa siis tulla pilkkaamaan, kun minä vaikutan kadulla vajaamieliseltä ratsastuslauluineni. Minä yritän silloin vain parastani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti