Vanhemmuus on vaikeaa, olipa kyse minkä ikäisestä lapsesta tahansa. Kaikesta siitä rakkaudesta ja ilosta huolimatta. Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan loputtomasti ja kaikkeen. Enemmän kuin kukaan pystyy antamaan. Lapselle pitäisi jaksaa olla vanhempi myös väsyneenä, huonolla tuulella, surullisena ja kipeänä. Lapsen rakkaus on välillä hyvin pakottavaa ja ahdistavaa. Aikuisen oma aika on lapselle vieras käsite.
Vastasyntyneen kanssa pitää oppia kestämään turhautuminen, jonka vauvan itku aiheuttaa. Vauva itkee paitsi nälkää ja väsymystä, myös ihan jostain selittämättömästä syystä. Itkua on vain kestettävä, joskus tunnista toiseen. On kestettävä jatkuvia yöheräämisiä ja sitä, että vauvaa on joskus ihan oikeasti mahdotonta saada nukkumaan, väsymyksestä huolimatta. Minä en voi sietää ihmisiä, jotka kuvailevat vauvaansa helpoksi ja hyväntuuliseksi. Kukaan ihminen ei ole aina helppo ja hyväntuulinen. Varsinkaan ihminen, jonka ainoa muoto kommunikoida on itkeminen. Itkevä vauva on turhauttava, hermoja syövä ja väsyttävä.
Jos ajatukset voisivat tappaa, hyvin harva lapsi selviäisi varhaislapsuudestaan hengissä. Minä olen kuvitellut kuristavani vauvani kuoliaaksi joskus yön pimeinä tunteina, kun muutaman tunnin katkeamaton uni on ollut vain kaukainen haave. Oikeastaan minä pohdin synnytyksen jälkeiset neljä viikkoa lähinnä sitä, miksi vauvasta ei voi enää päästä eroon. Kaikki oli vain niin kamalaa.
Päivittäisiä raivokohtauksia saavan taaperon kanssa minä lähinnä kuvittelen jättäväni lapsen kadulle yksin huutamaan ja lähden itse kotiin olemaan rauhassa. Epätoivoisina ja väsyneinä hetkinä oman lapsensa tappaminen tuntuu muutaman sekunnin ajan täysin perustellulta, niin mustalta kuin se kuullostaakin.
Tulevina vuosina on lapsen kanssa edessä varmasti toinen toistaan turhauttavampia kehitysvaiheita, jotka on vain jaksettava kestää. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että vietän päiväni täysin mielipuolisen ihmisen kanssa, jonka raivo kasvaa sekunneissa täysin hallitsemattomaksi. Tieto siitä, että nyt ei saa katsoa Maisa-dvd:tä hajoittaa kääpiön maailman täydellisesti. Kodista ulos lähteminen on kääpiön kanssa painajaismaista painia tai loputonta maanittelua vaatteiden päälle saamiseksi. Kaikki mitä äiti ehdottaa, on kääpiön mielestä lähtökohtaisesti huono idea. Ja se on äidistä aivan helvetin raivostuttavaa.
Muutama päivä sitten tilasin kirjakaupasta kotiin Jari Sinkkosen Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä-kirjan. Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että tarvitsen jonkun kertomaan minulle miksi tämä uhmavaihe kannattaa kestää. Jari on minusta älykäs hyvin maanläheisellä ja konstailemattomalla tavalla. Toivon että hän voi auttaa minua. Nyt yritän keskittyä ajattelemaan sitä, että elämän tärkeimmät taistelut käydään kaikista rakkaimpien ihmisten kanssa. Ja kai minäkin tässä jotenkin kasvan.
näinpä! Uskon vahvasti, että elämä helpottuu omalla tapaa kun lapsi ja hänen ymmärrys kasvaa. Ainakin ajoittain itsestäni tuntuu siltä, kun esikoinen nyt päälle 3,5v.. Hänen vauva/taapero aika ei ollut helpoimmasta päästä. Ja toki kasvat itse mukana! Näin jälkeenpäin asian havaitsee..
VastaaPoistaNiinhän se varmasti on. Vääntämiset helpottuvat kun toinen osapuoli ymmärtää vähän paremmin. Nyt tilanteet ovat lähinnä saman asian jankkaamista, eikä oikein tiedä mitä toinen tajuaa.
VastaaPoistaOlen nyt lukenut sitä tilaamaani kirjaa ja oivaltanut sen, että vaikeinta tässä on lapsesta itseen siirtyvän turhautumisen ja kiukun rauhallinen sulattaminen. Välillä kun ei huvittaisi yhtään käyttäytyä aikuismaisesti vaan tekisi vain mieli karjua kilpaa lapsen kanssa. Minulla on siis kotona oma pieni anger management-kurssi.
Se vielä lohdutukseksi, että "jankkaaminen" on hyvä juttu. Kyllä se asia on tavallaan menny perille, mutta se johdunmukainen mutta ytimekäs selitys aina vain kyllä pikkuhiljaa iskostaa ajatuksen päähän.
VastaaPoistaMyös se auttaa ymmärtämään lapsen purkauksia, kun pääsee samalle tasolle hänen tunneskaalojen kanssa ja että se on hyvä juttu kun lapsi voimakkaasti näyttää tunteensa ja vanhempi on auttamassa lasta tunnistamaan nämä tunteet ja antaa tilaa niille.
Onhan se äärettömän raskasta äitinä kuunnella ja katsella joka ikinen päivä ja hetki ne kohtaukset, mutta kun häntä on kestetty, ymmärretty, hän ymmärtää itseensä aikuisena, ymmärtää tunteitaan, hän kestää elämän murheet ja menetykset, vaikeat ajat.
Ja on äidilläkin lupa näyttää tunteensa,uskon että lapsi oppii siinä myös, että ei äitikään kaikkea kestä. Mut toki lapsen ikä vaikuttaa taas tässä kaikkeen.
Nää oli vähän tällaisia pohdintoja mitä itseni ja lapseni kohdalla pohtinu, kun olen yrittäny selviä vaikeiden asioiden yli, selvitä itseni kanssa.
Jaksamisia, äitiys on rankin työ mitä saattapi olla. Kuluttaa niin henkiset että fyysiset voimavarat :)
Näitä kasvatusasioita on pakko ajatella pitkällä tähtäimellä, koska muuten kaikki tuntuisi vaan niin turhauttavalta. Vaikeusastetta lisää meillä se, että lapsi on varustettu todella tulisella temperamentilla. Nollasta sataan mennään sekunneissa, eikä itse ehdi aina edes tajuta mistä se tällä kertaa suuttui.
VastaaPoistaKiitos sinulle kannustuksesta. Täällä tyttären kanssa opetellaan molemmat olemaan vihaisia kohtuudella ja rakentavassa hengessä.