Matkalla iltapäiväpalaveriin seisoin liikennevaloissa. Viereeni pysähtyi kolmen vauvanvaunuja työntävän naisen seurue. Valo oli pitkään punainen. Me neljä seisoimme siinä rivissä, näkökenttäni reunassa vauvanvaunut hytkyivät edestakaisin. Edestakaisin, kunnes kulku jatkui. Huokasin hepotuksesta. Aika, jolloin elämäni päätehtävä oli lapsen unirytmin ympärillä hääräily, on historiaa.
-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.
Hih, onnittelut tästä! Itselläni juuri menossa kyseinen vaihe elämästä... Tosin kakkosen kohtalona näyttäisi kuitenkin olevan enemmän muiden rytmiin sopeutuminen. Ilahduttavassa määrin onnistuu.
VastaaPoistaIhan vasta löysin loistavalta vaikuttavan blogisi, lisäsin heti lukulistalleni.
Kevätterkuin Nunu / http://ainalahellani.blogspot.fi/
Meillä toinen lapsi tottui niin hyvin nukahtamaan yksikseen, että häiriintyi ja aloitti älämölön, jos erehtyi heiluttelemaan kärryjä. :)
PoistaTervetuloa!