Törmään tähän asiaan usein. Nainen hoitaa omaa lastaan kotona, mutta ei halua kutsua itseään kotiäidiksi. Kuulostaa mukavammalta olla hoitovapaalla. Ja sitten täytyy selittää, että teenhän minä muutakin. Ensin ammatti, sitten lyhyt maininta siitä, että nyt juuri en ole töissä. Äitiyspäivärahakautta ei lasketa kotiäitiydeksi. -Mä en ole sellaista kotiäitityyppiä.
Mikään ammatti tai muu elämän rooli ei tunnu mielikuvissa peittävän alleen muuta elämää yhtä tehokkaasti kuin kotiäitiys. En tiedä, onko harha enemmän naisen omassa päässä vai toisten ajatuksissa. Kotiäiti on muka vain äiti. Minäkin olen aikoinani asiaa pohtinut. Sittemmin totesin, että turha sitä oli kieltää. Olin kotona ensin lapsen, sitten lasten kanssa, ja poissa palkkatyöstä -siis kotiäiti. Vaikka en ehkä olekaan sitä kotiäitityyppiä. Nyt olen vain äiti.
Mikään ammatti tai muu elämän rooli ei tunnu mielikuvissa peittävän alleen muuta elämää yhtä tehokkaasti kuin kotiäitiys. En tiedä, onko harha enemmän naisen omassa päässä vai toisten ajatuksissa. Kotiäiti on muka vain äiti. Minäkin olen aikoinani asiaa pohtinut. Sittemmin totesin, että turha sitä oli kieltää. Olin kotona ensin lapsen, sitten lasten kanssa, ja poissa palkkatyöstä -siis kotiäiti. Vaikka en ehkä olekaan sitä kotiäitityyppiä. Nyt olen vain äiti.
Itselleni tulee kotiäitinimikkeestä mieleen sellainen ihminen, jolla ei ole muuta ammattia, jonka 'elämäntehtävä' on olla kotona lasten kanssa, vaikka nuorinkin olisi jo yli kolme vuotta. Vierastan tuota sanaa jossain määrin itsekin. Mieluiten kerron että 'olen lasten kanssa kotona' tai että 'olen hoitovapaalla'. Joskus myös viittaan siihen, että on minulla työpaikkakin odottamassa.
VastaaPoistaHyvää pohdintaa. Pitää itsekin miettiä, miksi kotiäiti on omissa mielikuvissani 'vain' kotiäiti.
Se on kyllä mielenkiintoista, että yhdistämällä kaksi ihan positiivista sanaa saadaan termi, johon liittyy paljon naista latistavia mielikuvia. Että kotiäitiä ei työura kiinnosta, kun on vaan niin uppoutunut lasten hyysäämiseen ja karjalanpiirakoiden rypyttämiseen. Vaikka kotiäitejä kuitenkin tuntuu todellisuudessa olevan aika moneen lähtöön. Niin kuin ihmisiä noin ylipäätäänkin.
PoistaMäkin sanon olevani "lasten kanssa kotona". Jännä juttu, tätä sietääkin pohtia, miksi kotiäidiksi itsensä kutsuminen tuntuu vieraalta. Enkä edes tee mitään muuta, vaan ihan täysipäiväisesti hoidan lapsia. Työpaikka on toki odottamassa.
VastaaPoistaEhkä mä koen kotiäitiyden väliaikaiseksi jutuksi: just nyt olen kotona, mutta kun se päättyy, teen muuta. Vaikka ei sekään kunnon selitys ole, sillä onhan tämä ajalliselta kestoltaan pidempi kuin moni työsuhde. Tai oli opiskelukin väliaikaista, mutta silti ennen valmistumista kutsuin itseäni opiskelijaksi.
Millainen on kotiäitityyppi?
Tätä pysähdyin itsekin miettimään, että miksi pitää hakea kiertoilmaisuja. Ehkä kyse on niistä mielikuvista, joita tuohon sanaan liitetään. Olisi mukavaa kuulla erilaisia näkemyksiä tästä kotiäitityypistä. Omat mielleyhtymät suuntautuvat sinne työhaluton pullanpaistaja, joka pohtii päivät pitkät välikausihaalareita osastolle. Vaikka kotiäitinä itsekin toimineena en ihan siihen kategoriaan sovikaan.
PoistaJäin miettimään tätä. Ehkä osa totuudesta löytyy siitä, etten koe lasten hoitoratkaisun juurikaan määrittävän minua. Eli jos olisinkin töissä ja lapset tarhassa, en minä kutsuisi itseäni "päivähoitoäidiksi" tai edes "uraäidiksi".
PoistaJa vielä: kotiäitiys ei ole ammatti. Mä aina oletan kysyjän tarkoittavan, mitä teen työkseni, ja kotiäitiys ei mulle ole työtä. Työ on se, mistä jäin mammikselle.
Mielenkiintoinen pohdinta. Täytyy palata tänne lukemaan muiden ajatuksia asiaan.
Mä kyllä ajattelen, että ne asiat, joita teen milloin milläkin hetkellä määrittävät minua ja arvojani, toiveitani ym. Ammattini määrittää minua töissä ollessani, mutta kotona lasten kanssa ollessa minä määrityn erilaisessa tilassa ja erilaisten tekojen kautta, joten kyllä mä koen, että kotiäitiys määritti minua kotona ollessani. Nyt määrityn omasta mielestäni lähinnä työssäkäyväksi äidiksi. Se on mun mielestä aika neutraali ilmaisu.
PoistaIhmisen määrittyminen etupäässä ammattinsa edustajana on toinen mielenkiintoinen aihe. Tulee väistämättä miettineeksi, että työttömän rooli ei ole suomalaisessa työkeskeisessä yhteiskunnassa helppo.
Mutta et kai sinäkään kysymykseen "mitä teet" vastaa "olen työssäkäyvä äiti"? Mä mietin tätä nimenomaan siihen kysymykseen vastaamisen kautta. Ehkä suppea näkökulma, mutta se on se kohta, jossa olen itse huomannut vältteleväni kotiäiti-sanaa.
PoistaOlen tosin huomannut senkin, että mitä pidempään olen kotona ollut, sitä luontevammalta itsensä kutsuminen kotiäidiksi tuntuu. Ehkä sanan välttelyssä on osaksi kyse sopeutumisesta.
En ole koskaan ollut työttömänä, joten omakohtaista kokemusta ei ole. Aika helppo on kuitenkin nähdä itsensä sanomassa "otan vähän aikaa itselleni" tai "etsin rauhassa uutta suuntaa uralleni" tai jopa "halusin viettää enemmän aikaa perheen kanssa". Ainakin minulle todennäköisesti sana "työtön" olisi "kotiäitiä" paljon vaikeampi. Joskin siihenkin varmaan sopeutuisi, jos olisi pitkään työttömänä.
Kotona ollessani vastasin "mitä teet" kysymykseen, että olen kotiäiti ja töissä ollessani tein sitä ja tätä, nykyään kerron vaan työstäni. Ehkä ylipäätään äitiydestä kertominen tuossa kontekstissa olisi vähän epätavallista. En myöskään kerro muita ihmissuhteitani siinä tilanteessa. Kotiäitiys on mun mielestä korvaava toiminto työssä käynnille, joten kotiäitiydestä tulee puhuttua "mitä teet" kysymykseen vastatessa, jos ei käy sillä hetkellä töissä. Ihmiset varmaankin mieltävät nämä asiat eri tavoilla.
PoistaMulla varmaan on joku ajatushäiriö, koska vaikka olen koko ajan töissä ja opiskelen, niin silti identifoin itseni aika usein "kotiäidiksi", toisinaan tosin varsin sarkastisesti tyyliin "eihän tässä kotiäidillä ole muuta tekemistä kuin vertailla imureiden sähkönkulutusta" tms. Johtuu tosin varmaan siitä, että tuttavapiirissä ei ole niitä ihmisiä, jotka on tehneet elämänuransa kotona lapsia hoitamalla, eikä sanalla ole mitään suurta stigmaa mun mielikuvissa.
VastaaPoistaMutta mielenkiintoinen pohdinta, ja tähän tulevia kommentteja on mielenkiintoista lukea - mikä on kotiäidin stereotyyppi ja miksi siihen ei kovin moni tahdo samaistua...
Mutta mun mielestä juuri se sarkastisesti itseään kotiäidiksi tituleeraaminen on tavallaan samaa ilmiötä, että imureistahan tämä nainen vaan on kiinnostunut, kun se on kotiäiti. Kai tämä isossa skaalassa liittyy naiskuvaan ja siihen, mitä naisen täytyy nykypäivänä olla. Monelle kotiäitiys on kova pala, jos joutuu elämään etupäässä miehen tuloilla. Naisella täytyy olla kunnianhimoa työelämässä, ettei hän typisty pelkäksi taantuneeksi kotirouvaksi. Ehkä kotiäitiys ei sovi nykypäivän naiskuvaan?
PoistaMä kuolisin onnesta, jos voisin olla vaan kotona miehen tuloilla (jotka on asetelmasta huolimatta pienemmät kuin omani) ja viettää aikaa lasten kanssa, tehden ehkä jotain vapaaehtoishommia sivussa. Toistaiseksi ammatillinen kunnianhimo on totaalisen kuollut, johtuen siitä että oma työ ei tällä hetkellä vastaa oikein koulutusta tai toiveita (ja jos joku kysyy sitä, niin senkin usen kerron sarkastisesti) ja opiskelijuus on niin minimaalinen osa ajallisesti elämää, että tuntuisi petokselta nimetä itsensä ensisijaisesti opiskelijaksi. Näissä olosuhteissa kai koen eniten olevani äiti, ja tällä hetkellä se on myös mielekkäin roolini.
PoistaNo kyllä mäkin tykkäisin, jos olisi vaikka 4h päivässä töitä ja elintaso pysyisi ennallaan. Mutta ei.
PoistaMä olen tässä illan aikana paljon miettinyt sitä, että mikä rooli ensisijaisesti määrittää minua, mutta alan taipua siihen, että persoonallisuus määrittää ihmistä ensisjaisesti -oli hän sitten kotiäiti, työssä tai työtön. Kaikki vetää nuo roolit niin omalla tyylillään.
Mä kutsun usein itseäni etelähelsinkiläiseksi kotirouvaksi. En toki ihan ilman sarkasmia, mutta osittain myös siksi, että on niin huvittavaa seurata ihmisten reaktioita, kun se kotirouvan titteli on ehkä kaikkein halveksituin. Ja eniten olen kokenut viime vuoden aikana olevani kotona, vaikka teknisesti ottaen oikea titteli olis kai opiskelija.
VastaaPoistaMä miellän ehkä kotiäitiyden enemmän sellaisena elämäntehtävänä, että ei oo tarkoituskaan mennä töihin, vaikka lapset kasvaa. Itselleni on ainakin aina ollut selvää, että kotona lasten kanssa oleminen on väliaikaista. Silti (tai ehkä juuri siksi) olen ihmetellyt tätä kotiäiti/uraäiti-asetelmaa. Että kenestä puhutaan, kun puhutaan kotiäideistä. En pysty oikein identifioitumaan kumpaankaan kategoriaan, tuntuu että molempiin liitetään kaikenlaisia negatiivisia konnotaatioita.
No joo. Toi on kyllä totta, että ei uraäidissäkään ole mikään imarteleva kaiku. Mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan. -Riittääkö, että käy töissä vai pitääkö ihan tykätäkin siitä työnteosta? Vai lasketaanko ylityötunteja? Tai määrittääkö sen lasten päivähoidon aloitusikä?
PoistaMä jäin oikein miettimään tätä kotirouva-asiaa. Olisi hienoa löytää sellainen tyyppi, joka tyystin ilman sarkasmia ilmoittaisi olevansa kotirouva. Mä diggailisin sellaisesta tyypistä, jolla ei olisi tarvetta selitellä asiaa sen enempää, vaan vetäisi omaa linjaansa vastavirtaan naisasialiikkeestä.
Mä olen sellainen tyyppi. Parasta mitä ikinä olen kokenut on se, että olen saanut olla kotona lasteni kanssa. Mikään hinku ei töihin ole, koska mikään ei minun silmissäni voi ylittää tätä riemua mitä saan päivieni viettämisestä lasten kanssa.
PoistaTässä pari vuotta olen nyt tarkkaillut ja partaani naureskellut ihmisten suhtautumista minuun. Alkuun toiset äidit ovat vilpittömän innokkaita tutustumaan, sitten he kuulevat että olen "vain" kotiäiti ja hymy hyytyy. Tässä vaiheessa monet siirtyvät keskustelemaan toisten äitien kanssa. Jos joku jääkin syventämään suhdetta tai muun seuran puutteesta on pakotettu seuraani, saattaa entinen mediaseksikäs ammattini tulla ilmi. Sitten olen taas toivottua seuraa. Valitettavan yleistä siis tuo sanan kalskahtaminen korvaan on.
No niin no, vaikka mä ihan oikeastikin olen ollut tavallaan se kotirouva, niin vastapuoli tulkitsee sen usein sarkasmina. Siis en mä ole asiaa itse juurikaan selitellyt, ja se siinä onkin niin hauskaa, kun näkee, miten ihmiset yrittää tulkita, että onko toi tosissaan vai ei.
PoistaJa joo, ei oo uraäidinkään määritelmä ihan selkeä. Pitääkö olla kunnianhimoa ja haluta johtotehtäviin? Vaaditaanko korkeakoulututkinto? Voiko vaikka laitosapulainen, kaupan kassa tai bussikuski olla uraäiti?
annna: Mä kyllä jollain tapaa ihailen sitä, että jollekin ihmiselle lasten kanssa kotona oleminen on vaan sitä kaikista ihaninta. Ja sitten jos on vielä mahdollista tehdä sitä, mikä on oma unelma, niin sehän on hienoa. Että siitä kotona olevan äidin roolista saatava ilo on niin iso, että ei kaipaa työroolia siihen rinnalle. Mulla se ei mennyt niin, vaikka neljä vuotta kotona pyörinkin. Mä vieläkin jaksan joulukuussa tapahtuneen töihinpaluun jälkeen fiilistellä, miten mukavaa on mennä töihin. Tunnen olevani tässä äitiyden ja töiden yhdistelmäroolissa enemmän kotonani kuin pelkästään kotona.
PoistaIkävää on se, että kotiäiti mieltyy, ihmiseen sen enempää tutustumatta, tylsäksi tyypiksi. Koska ei kaikki kotiäidit sellaisia ole.
Hups: Respect. Mun mielikuvissa sä liikut etupäässä martinilasi kädessä näistä kotirouva-asioista höpötellessäsi.
Kaipa siinä uraäitiydessä on jotenkin se taustaoletus, että jonkun toisen elämänalan, vaikkapa perheen, on kärsittävä uran/töiden tähden. Mutta sitten kai joku kahta duunia painava yh-äiti olisi ennen kaikkea uraäiti.Vaikea.
Liisa: Onneksi meille kaikille erilaisille äideille on oma paikkansa tässä yhteiskunnassa. :) Harmittavan usein se tuntuu vaan monilta (äideiltä) unohtuvan ja se oma paras pitäisi olla parasta muillekin.
PoistaMun mielesta se "kotiaiti" tai "uraaiti" on ihan samaa lokerointia kun "kestovaippailu" tai "perhepeti". Jotenkin meilla ihmisilla on tarve maaritella toisemme tuollaisilla termeilla, ehka se jotenkin meidan aivoissamme tekee asioista helpompaa kun voi heti liittaa mielikuivia johonkin termiin. Sita on mielenkiintoista kylla pohtia miksi noihin termeihin sitten liittyy niin paljon tunteita, varmaan osittain siksi etta ne kotona olevat aidit on itse niin isossa tunteiden myllerryksessa etta siihen sitten "kotiaiti" -nimikkeeseen kulminoituu ne kaikki uudet tunteet/tilanteet. Ja suomessahan tuohon liittyy viela sellainen mielenkiintoinen piirre etta siina voi jotkut ajatella etta on yhteiskunnan tuilla siella kotona "lomalla". Taalla rapakon takana moista tukiverkkoa ei ole, joten kotiaitien oletetaan olevan aika varakkaista talouksista etta on varaa olla kotona.
VastaaPoista-Henkka
Tuo kulttuurisidonnaisuus on kyllä mielenkiintoinen juttu. Jossakin toisessa kulttuurissa sitä varmaankin pidetään köyhyyden merkkinä, että nainenkin joutuu töihin. Jossakin toisessa maassa päivähoito on niin kallista, että naisella ei ole varaa mennä töihin. Meidän "valinnanvapaus" on aika ainutlaatuinen juttu.
PoistaMinä ennen totesin kyselyihin olevani "lasten kanssa kotona" ja joskus nykyisinkin mutta oltuani nyt 7 vuotta kotona ja myös seuraavat 3,5 vuotta (odotan neljättä lasta ja vanhin on siis nyt 7) niin olen suosiolla sanonut olevani kotiäiti. Työpaikkaa ei ole odottamassa vaikka ammatti löytyykin. Toki kun nuorin täyttää sen 3 vuotta, ei ole aikomustakaan jäädä kotiin vain miehen palkan turvin.
VastaaPoistaMyönnän kyllä että usein sanasta "kotiäiti" tulee mieleen naiset joiden laspet ovat jo isoja vaikka eihän se niin ole.
Mun täytyi oikein pysähtyä miettimään, että sun kropalla on ollut kyllä hommaa viimeisten 7 vuoden aikana! :D Ja onnea odotukseen!
PoistaNo ei oikeastaan. Lapset on 7, 5 ja 2 vuotiaat. Nuorin on vauvan syntyessä 2,5 vuotta. Pienempään ikäeroon en kyllä pystyisi. Joku raja minullakin.
PoistaMutta kiitos onnitteluista. Niitä aina tarvitaan.
Mä olen myös sanonut olevani lasten kanssa kotona tai hoitovapaalla, mun korvaan kotiäiti ei kuulosta pahalta, mutta se kuulostaa siltä niin kuin tossa todettiin, että se on pidemmän ajan valinta, että kotona ollaan enemmän kuin se max kolme vuotta. Sikäli se kuulostaa mun korvaan aika hurjalta, että Helsingin asumiskustannuksilla ei tosiaan ihan kenellä tahansa ole varaa ruveta kotiäidiksi.
VastaaPoistaTuttavapiirissä on paljon ex pat -perheitä, joissa äiti useimmiten on se joka ryhtyy kotiäidiksi ulkomaan komennuksen ajaksi - ja jos komennuksia on useampia niin se voi olla kymmenen vuoden pesti. Kyllä mä vähän mietin, miten sitä päivänsä täyttää, jos lapset on hoidossa / koulussa ja siivojakin käy. Tai no, kyllä mä tiedän miten päiväni täyttäisin (lukemalla ja netissä roikkumalla), mutta en tiedä kestäisikö itsetunto sitä. Monet tietysti sitten tekee paljon erilaista vapaaehtoishommaa, mikä varmaan auttaa juuri itsetuntoa.
Ei se itsetunto oikein kestäkään. Näissä expat-tilanteissa se kotiäitiys on vaan joskus ainut vaihtoehto. Meillä mies jäi työttömäksi ja itse olin kotona alle puolivuotiaan kanssa äitiyslomalla (ilman työtä johon palata). Sitten mies sai työtarjouksen ulkomailta (ilman todennäköisyyttä saada vastaavaa yhtä hyvää työtä Suomesta ja ilman todennäköisyyttä että itsekään olisin), jolloin muita realistisia mahdollisuuksia ei jäänyt kuin tarttua ulkomaan työtilaisuuteen. Sillä tiellä ollaan viidettä vuotta ja itsetunnon kanssa on joutunut tekemään työtä, suurilta osin kotiäitiyteen kohdistuvien negatiivisten mielleyhtymien ja ennakkoluulojen takia. Epäreiluksi expat-kotiäitiyden arvostelun tekee mielestäni se, että monesti expat-kotiäiti ei edes olisi kotiäiti kotimaassaan, mutta uudessa asuinmaassa työllistyminen ei vaan käy yhtä helposti kuin kotimaassa.
Poistalelutteekki: Joo. Harvalla on Helsingissä varaa elää pelkästään toisen tuloilla.
PoistaMä tunnen myös perheitä, joissa on tuo sama tilanne ulkomaille muuton vuoksi. Kieliongelmat ym. luo uuden tason työnsaannin haastavuuteen. Tilanne vaatii kyllä varmasti identiteetin suurta uudelleenrakentamista, jos joutuu olemaan poissa töistä kotiäitinä vastoin ensisijaisia toiveitaan. Muistan ensimmäisen raskauden lopussa töistä pois jäädessäni tunteneeni itseni ihan tyhjäksi, kun en ollut enää ammattilainen. Meni pitkän aikaa ennen kuin tajusin, että olen ihan yhtä kiinnostava ja älykäs, vaikka pyörinkin kotona univajeisena ja kakkaa kynsien alla. Mutta kai se on ihan normaalia sekin, että niitä kykyjään ja tietojaan haluaa päästä toteuttamaan vaikka työelämään tai johonkin mielekkääseen tekemiseen kodin ulkopuolella. Vaatii kyllä varmasti suurta vahvuutta ja itsensä uudelleenrakentamista, jotta säilyttää itsetuntonsa tuollaisessa "pakkotilanteessa".
Naulankantaan sanottu identiteetin uudelleenrakennuksesta ja itsetunnon säilyttämisen haastavuudesta. Minua auttoi oivallus, että elämäntilanteeni ja kotiäitiyteni ei ole vertailukelpoinen suomalaiseen kontekstiin. Yritän siis olla peilaamatta itseäni suomalaiseen kotiäitiyskeskusteluun, vaikka kieltämättä vieläkin se tuottaa hankaluuksia ja vaikeutta olla provosoitumatta. Jos asuisimme Suomessa, en todennäköisesti olisi kotiäiti, sillä vaikka minulla ei ollutkaan äitiyslomalta työtä johon palata, olisin todennäköisesti ennen pitkää löytänyt työn. Ulkomailla työnsaannin haasteena taas on ollut, että paikallisille työmarkkinoille harvoin on asiaa, jos ei hallitse maan kieltä täydellisesti ja toisaalta kansainväliset työmarkkinat usein keskittyvät kapeaan osaamis- ja koulutusalueeseen, jolloin poikkeavalla taustalla niitäkin ovia on hankala kolkutella.
PoistaLisäksi kummasti on auttanut positiivisten puolien korostaminen :) Pahimmissa kotiäitiangstausvaiheissani en tajunnut arvostaa sitä mitä olen saanut kokea ulkomailla asumisen ansiosta. Kehitysmaassa asuminen on avannut silmiä henkilökohtaisella tasolla ja jo ihan maailmanpolitiikankin suhteen. Lisäksi olen saanut tehdä mielekästä vapaaehtoistyötä ja ymmärtänyt toisaalta laittaa tilanteeni perspektiiviin - minun työurattomuuden hyväksymisen vaikeudessa on kyse kunnianhimosta ja ylpeydestä, kolmannen maailman äitikollegani taas jättävät pienet lapsensa kotikyliinsä voidakseen työskennellä kaukana isoissa kaupungeissa tienatakseen dollarin päivässä. Luultavasti aika moni vaihtaisi osia kanssani.
Mä kyllä ajattelen, että monelle ihmiselle tekisi hyvää pysähtyä pohtimaan sitä, kuka oikeastaan on, kun työidentiteetti riisutaan pois. Sitä kai vähän pakosti joutuu pohtimaan siinä tilanteessa, kun on pitemmän aikaa poissa työelämästä. Uskon, että parhaimmillaan se prosessi vahvistaa ihmistä, kun löytää arvonsa muustakin kuin palkkatyön kautta. Tulin ajatelleeksi, että miehet joutuvat vastaavassa tilanteessa varmaankin vielä suurempien kysymysten eteen, kun monessa maassa kotona lapsia hoitava mies on täysin vieras konsepti. Tiedän yhden tällaisenkin perheen, jossa äidin työn perässä on muutettu maailmalle.
PoistaMutta varmasti on ajausmaailmaa mullistavaa tuo naisten ja ylipäätään ihmisten globaalissa mittakaavassa epätavertaisten mahdollisuuksien näkeminen läheltä. Noita kokemuksia ei ihan joka kotiäidille suoda. :) Noita asioita pohtiessa tämä suomalainen kotiäitikysymys osuu lähinnä kategoriaan "first world problems".
Pakko vielä jatkaa, kun sun kanssa on näin kiva "jutella" :) Näin minäkin haluan uskoa, että nämä identiteettikriiseihin liittyvät prosessit lopulta vahvistavat ihmistä. Tuo oman arvon löytäminen muun kuin palkkatyön kautta on tavallaan ajanut minua pois tietynlaisesta suomalaisuudesta (joka kuitenkin kulttuurina on aika työkeskeinen hyvässä ja pahassa). Tämä expat-lifestyle on aivan oma alakulttuurinsa - jonka edustajaksi nykyään itseni koen enemmän kuin puhtaasti suomalaiseksi - jossa myös koti-isyys toisaalta kyllä löytää oman paikkansa. Vaikka asuinmaassa koti-isyys olisi ennenkuulumatonta, ei se expat-ympyröissä välttämättä ole ja siihen ehkä suhtaudutaan expat-linssien läpi, eikä niinkään koti-isän kotimaan tai hänen uuden asuinmaansa kulttuurin kautta. Mutta tämä onkin jo sitten ihan oma keskustelunaiheensa. Mutta joo kyllähän nämä ovat juurikin näitä "first world probleemia".
PoistaHauska kuulla/lukea näitä juttuja kulttuureista, joista tietää tosi vähän. Kiva kun kommentoit! :)
PoistaOlipa muistoja nostattava postaus.
VastaaPoistaHaluaisin kertoa oman kokemuksen.
Kun olin 10-vuotias, kotiimme tuli nainen sellaisen paikkakunnan kyläkirjan kanssa. Siihen kerättiin meidän kylältä tietoja perheistä.
Nainen istui jakkupuvussa siinä keittiön penkillä ja tiedusteli, mitä vanhempani tekivät työkseen.
"Maanmittausinsinööri (tms)", vastasi isä.
"Olen ollut näiden tyttöjen kanssa kotona", vastasi äitini.
Nainen katsahti äitiäni ja sanoi: "No, laitetaan vaikka että XX on tehnyt arvokasta kotiäidin työtä."
Jo tuolloin ajattelin näin: miksi äidin tittelin eteen pitää erikseen laittaa "arvokasta"? Ihan selvää huijausta. Isän ammatti on automaattisesti arvokas, mutta äidin työstä on väännettävä se keinotekoisesti. Kukaan ei kirjoittaisi "arvokasta lääkärin työtä", koska pelkkä lääkäri-sana riittää. Koin tuohtumusta jonka muistan vieläkin...
-Nuppu