Epäonnen juhla

Ensi viikon perjantai on 13. perjantai. Ihan samalla tavalla kuin tammikuussa vuonna 2006. Tuona kuuden vuoden takaisena perjantaina maalasin eteisen seiniä parhaan ystäväni uudessa kodissa. Maalausurakan päätteeksi lähdimme käymään tuttavapariskunnan tupaantuliaisissa. Siellä se sitten oli -mies, jonka olisin voinut tavata jo paljon aikaisemminkin. Meillä oli yhteisiä tuttavia ja asuimme noin sadan askeleen päässä toisistamme. Mies, joka herätti epäluuloni liian siistillä asunnollaan. Jälkeenpäin tajusin, ettei hän omistanut jättiläismäisen ruokailuryhmän, futonpatjan ja designsohvan lisäksi juuri mitään muuta kuin tietokoneen ja kasan vinyylilevyjä.

Jokaisena tuota tammikuista perjantaita seuraavina epäonnenpäivinä, me olemme juhlistaneet sitä erityistä perjantaita, joka muutti kaiken. Tänä vuonna juhlat järjestetään vähän aiemmin, koska en kovinkaan usein saa puhelua, jossa tarjotaan ilmaista hotelliyötä kahdelle ja samaan hengenvetoon ilmoittaudutaan myös halukkaaksi lasten vahtimiseen yön yli. Siskot ovat siitä mukavia.

Kakkonen jää nyt ensimmäistä kertaa toisten hoiviin yön yli. Kääpiö jätettiin yöhoitoon jo nelikuisena. En usko nyrkkisääntöihin, joiden perusteella lapsen ikävuoden mukaan voitaisiin määrittää, kuinka monta vuorokautta lapsi voi olla erossa vanhemmistaan. Elämässä on hyvin harvoja kysymyksiä, kuukauden pituutta lukuun ottamatta, joita voi ratkaista yksinkertaistetuilla nyrkkisäännöillä. Lapset ovat tässäkin suhteessa erilaisia.

Hotelli on niin kaukana, ettei sieltä ihan pienen hädän vuoksi lähdetä ajamaan kotiin päin. Vähän ehkä jännittää, miten vauva pärjää. Imetyksestä vierotus kun on vähän vaiheessa. Isosisko pärjää varmasti, vaikka sanookin, että tulee kamala ikävä. En vielä tiedä, ehtiikö minulle tulla. Tällä hetkellä odotan eniten päivällistä hyvässä ravintolassa, hotellin valkeita lakanoita, heräämistä omaan tahtiin ja hidasta aamupalaa ilman yhtään kiukuttelua.